Voisihan sitä joskus helpompaankin maahan lähteä. Vaihteeksi vaikka jonnekin, jossa saa kahvia, saa pukeutua niin kuin mieli tekee ja jossa fiksuina pitämät tuttavuudet eivät lähettele pornoa. Etelä-Amerikassa tai Tyynenmeren saarilla ei varmaan olisi ongelmia minkään näiden suhteen?

Pari päivää olen tässä suunnilleen istunut käsieni päällä, sillä en ole halunnut suoltaa silkkaa kirosanojen listaa tänne. Tiistaina tosiaan kävin Bhaktapurin vanhassa kaupungissa Manjilin ja ystävänsä kanssa. Päivä oli mitä mainioin: tämä ystävä on asunut Kyproksella viisi vuotta ja Dubaissa kaksi vuotta, joten hänellä oli kokemusta lännestä ja erilaisista ihmisistä. Kuulin myös aikamoisia suunnitelmia manner-Eurooppaan pääsyn suhteen. Hänen mukaansa suurin ongelma on vain päästä Eurooppaan turistiviisumilla (ja kyllä sitä kutsukirjettä multa vongattiinkin!), minkä jälkeen voi huoletta kadota Ranskaan tai Portugaliin, jotka eivät kuulemma karkota heti vaan siellä voi maksaa lakimiehelle, joka hoitaa homman kotiin. Jos ei muuta, voi aina hakea pakolaisstatusta vaikkapa sillä verukkeella, että on mennyt eri kastista olevan naisen kanssa naimisiin ja nyt tämän sukulaiset uhkaavat henkeä. Itse keskityin lähinnä muistuttelemaan, ettei se ole ihan niin yksinkertaista, ja että maahanmuuttoviranomaiset ovat varmasti kuulleet kaikki mahdolliset tarinat. Kaveri tosin vaikutti siltä, että aivan sama, kunhan ehtisi pari vuotta tienata pesämunaa kotia varten, joten ei siinä muuta voinut, kuin toivottaa onnea valitsemallaan tiellä.

Manjil oli koko päivän vähän outo. No, Manjil on aina välillä vähän neuroottinen ja hermostunut ja alkaa papattaa sellaista tahtia yhtäkkiä vahvalla nepalilaisella aksentilla, ettei puheesta saa mitään selvää. Siinä ei ole mitään uutta. Tällä kertaa outous oli lähinnä siinä, että hän halusi koko ajan analysoida sitä, mitä joku tyttö oli joskus sanonut tai miten joku oli häntä joskus katsonut. ”I feel like I am missing my chances,” hän sanoi. Minä totesin aika suoraan, että tuskinpa. Älä oleta liikoja katseista. Ystävänsäkin sanoi, että turha olettaa, että hänen näkemänsä avoimesti hellyyttä osoittavat naiset tekisivät niin hänelle, sillä ei sitä tiedä, kuinka kauan he ovat sen miehen tunteneet. Ihan tällaisia perusjuttuja siis. No, kaupunki oli hieno ja pojat onnistuivat mutkittelemaan sivukujia niin, että vältin 8 euron pääsymaksun. Mitään lippujahan täällä ei tarkisteta kun ei niitä missään saa, vaikeuttaisi vaan rahojen laittamista omaan taskuun. Banepassa bussista pois kävellessämme Manjil alkoi kysellä, mitä mieltä olin hänen lähettämistään tiedostoista. Hän on siis aiemminkin ladannut mulle elokuvia. Yhtä RAR-tiedostoa en ollut avannut. ”Avaa se,” hän sanoi, ”mutta varmista, ettei kukaan näe. Laita ruutu seinän äläkä ikkunan suuntaan. Sitten voit ehkä ymmärtää, millaisia ajatuksia niillä Egyptin ahdistelijoilla oli.”

Kävelin keskukselle inhottava möykky vatsanpohjassa. Jotenkin vaan tiesin, mitä sieltä löytyisi, ja olin jo valmiiksi niin uskomattoman pettynyt. Ei siinä auttanut muu, kuin syödä tyttöjen kanssa illallista, ja sitten katsoa, kävisivätkö epäilyni toteen. Pornoahan siellä. Monta pätkää. Olin jotenkin niin häkeltynyt, että nauroin vaan. En vaan voinut ymmärtää, miten se rauhallinen ja länsimaisten tyyppien kanssa usein hengannut Manjil saattoi ajatella, että olisi mitenkään ok lähettää mulle tällaista tavaraa. Laitoin tekstarin heti: ”Manjil. I don’t know what ever gave you the idea it was okay to send me this stuff. It is unbelievably inappropriate and I truly don’t understand what kind of an image you’ve had of me. I think it is best we are not in touch anymore.” Aika rauhallinen ja ymmärtäväinen viesti loppujen lopuksi.

Manjilin vastaus ja kaikki sen jälkeen tulleet viestit olivat oikeastaan pahempia, kuin tuo itse teko. ”It’s what’s on everyone’s mind and in mobiles and computers. Hehe and hehe again..” Siis anteeksi mitä? Ei mitään reaktiota siihen, mitä itse asiassa sanoin. Totesin tiukasti, että mua ei tarvi alkaa valistaa tästä aiheesta ja että tää oli oikeasti törkeä ja typerä teko. ”If you think I’m wrong then delete them. My bad.. and my bad luck..” Mahtava anteeksipyyntö, eikös? Tähän en vastannut mitään, sillä chattailin siinä lievästi sanottuna raivostuneen Paulin kanssa. Kännykkä piipitti seuraavaa viestiä: ”I just thought you might get bored and you might enjoy it. I also know you are well educated on this.” Jotenkin tuo kommentti teki siitä henkilökohtaisen. Alkoi oksettaa. Siis mitä hittoa? Tuli sellainen olo, että sentään Egyptin ahdistelijat eivät tunteneet mua, mutta tän tyypin luona mä olen käynyt, jutellut sen äidin, siskojen, enon ja tädin kanssa. Ei sen pitäisi pitää mua jonain ihmeellisenä seksinnälkäisenä stereotyyppisenä länsimaisena naisena. Ja miten tämä muka auttaisi mua ymmärtämään ahdistelijoita? Ei mitään logiikkaa kaverin puheissa. En vastannut tähän viestiin, vaan suljin puhelimen, että saisin olla rauhassa yön.

Aamulla avasin puhelimen ja siellä oli viesti, jossa Manjil ilmoitti tulevansa käymään vielä kerran ja vaati (!) saada mun hänestä ja kaveristaan ottamat valokuvat sieltä Bhaktapurista. ”No. I don’t want to see you.” ihan kuin alkaisin siinä vielä palveluksia tekemään. Tästä se paniikki vasta syntyikin. ”I saw you being nervous in the cafe, but that’s just his way of talking. Actually you are wrong to think of us this way.” Heti perään seuraava viesti, jossa hän vakuutti, että hänen mielikuvansa minusta on täysin ”friendly and pure” ja voisinko mitenkään lähettää ne kuvat. Jos en halua nähdä häntä, niin voisinko laittaa ne vaikka mailiin. Öö.. mulla ei edelleenkään ollut mitään sen kaveria vastaan. Hermostuminen johtui siitä, että se mankui kutsukirjettä Eurooppaan, ei siitä että se olisi yrittänyt mitään. Ja millä tavalla mä heitä ajattelen? Ja millä tavalla se on väärin? Viimeisen viestiini kirjoitin: ”Just shut up. You are the one who sent me porn. You are the one who is wrong. Stop sending me messages.” Seuraavaksi soitin Jayandralle.

Jayandra on omasta raivostuttavuudestaan huolimatta kuitenkin mun järjestökontaktini täällä ja se, joka esitteli mut ja Manjilin. Vähän jännitin sitä, miten hän reagoisi tähän ja alkaisiko hän vain vähätellä tätä juttua tai vihjailla, että olen jotenkin antanut ymmärtää jotain. Ihan sairasta, kuinka tuollainen ajattelu vaan nostaa päätään, vaikka tietää, ettei ole tehnyt mitään väärää. Kuitenkin tää kulttuuriero paljastuu juuri tällaisina hetkinä, enkä kokenut olevani mitenkään vahvoilla. Onneksi olen kuitenkin 31-vuotias versio itsestäni enkä vaikkapa 24-vuotias minä: itseluottamusta ja varmuutta on rutkasti enemmän. Ilmoitin Jayandralle, mitä oli tapahtunut ja etten halua nähdä Manjilia enää. Sentään Jayandra tajusi olla hiljainen ja katsoa jopa hetken maahan. Totesi, että oli ajatellut Manjilin olevan hyvää seuraa, koska tämä puhuu englantia, mutta tietää, että tällä on ongelma. En saanut ihan selvää tarkoittiko Jayandra, että hän tiesi ongelmasta jo aiemmin vai että hän on samaa mieltäni siitä, että Manjililla on ongelma. Totesin samaan syssyyn, ettei kukaan missään ole ollut näin typerä, ei Egyptissä, ei Syyriassa, ei missään. Siitä Jayandra huolissaan kysymään, onko mulla ollut tällaisia ongelmia muuten täällä ja mitä ajattelen Nepalista. Sitä on vaan iskettävä sinne missä se tuntuu, toverit. En hetkeäkään usko, että Jayandra ymmärtäisi, miltä musta tuntuu, mutta huonon maineen hänkin ymmärtää. Sanoi menevänsä puhumaan Manjilin kanssa. En tiedä, mitä siitä seuraa ja seuraako mitään, mutta halusin vastaisuuden varalle kertoa tästä kuitenkin. Ei ehkä kannata esitellä tuolla tavalla ajattelevaa ihmistä enää länsimaisille naisille.

Olen tätä tiistain jälkeen pyöritellyt päässäni ja yrittänyt saada tähän jotain logiikkaa. Jotenkin on vain surullista, että Manjil varmaankin jollain tasolla oikeasti ajatteli, että on ihan ok lähettää mulle tällaista tavaraa. Surullista, ettei hän ymmärrä yksityisen ja julkisen, sopivan ja sopimattoman eroa. Raivostuttavaa, että hän ottaa asiakseen tehdä näin. Jos se olisi ollut hänestä täysin normaalia, eiköhän hän olisi vaan kysynyt multa suoraan, haluanko tällaisia tiedostoja. Eiköhän se ole ihan mun oma asiani, jos haluaisin jostain syystä katsoa pornoa, eikä hänen huolenaiheensa. Ei tarvi tulla mun rajojen yli hyppimään. Turhauttavaa, ettei hän ymmärrä, että porno ei vaan kuulu kahden tuttavan väliseen kanssakäymiseen. Mikä törppö. Mikä ylimielinen asenne kaikissa noissa viesteissä. No, eipä tarvitse enää miettiä, miten vastata kohteliaasti kutsukirjeen kirjoittamispyyntöihin.  

Onneksi osa väärinymmärryksistä ja kommelluksista on sellaisia, joille voi ihan nauraakin.

Multa on nyt kaksi kertaa kysynyt vanhemmanpuoleinen keskuksen vieras, josko voisi käyttää huoneeni yhteydessä olevaa vessaa. Ensimmäisellä kerralla sanoin hieman hämmentyneenä: ”Toki. Mutta miksi?” Kävi ilmi, että hän luuli, että huoneessani on länsimainen vessanpönttö, eikä hänen tarvitsisi näin ollen kyykistellä vanhoilla jaloillaan. Toisella kertaa osasin jo varautua pettyneeseen ilmeeseen. Mitä tähän sanoisi? Ei tullut mieleen pakata kotoa sitä pönttöä mukaan? 

Välillä kommunikaatio on hankalaa myös siksi, että paikalliset käyttävät englanninkielisiä sanoja eri tavalla. Yhtenä päivänä palasin iltapäiväteeltä huoneeseeni, kun huomasin, että huoneen ovi on auki ja tyypit hyörivät siellä. Kysyin edustalla seisoskelevalta nuorelta munkilta: ”What’s happening?” ”Nothing’s happening.” Jaa-a. ”There are people in my room, yes?” ”Yes.” ”So, what is happening?” ”They’re putting in a new lamp.” No kiitos. Ja miksi tämä oli niin hankalaa? Siksi, etten ollut silloin vielä tajunnut, että täällä happening-sana yhdistetään fraasiin ”What happened?” ja nimenomaan sen ”Mikä hätänä? Mikä vialla?” –merkityksessä. Nytpä tiedän.

Samoin like-verbi tuppaa täällä tarkoittamaan haluamista tykkäämisen sijasta. Varsin mukavaa erityisesti, kun on ihan ähkyssä jo valmiiksi ja erehtyy vastaamaan kyllä, kun kysytään tykkäänkö leivästä/omenasta/mistä tahansa, mitä silloin on tarjottu ensimmäisen kerran. Kysyjän kävellessä keittiötä kohti minä siinä perään paniikissa piipittämään, että ei, ei, hyvää on mutta tämä riittää ihan hyvin. ”Would you like?” -rakenteesta on vähän vedetty mutkia suoriksi siis. Huomaan myös ompelijanaisten kanssa, että apuverbit jäävät heti ensimmäisenä pois kaikissa muissa lauseissakin, joita yritän opettaa. 

”Do you stay together?” on saanut minut paljastamaan asioita, jotka olen aikonut pitää hienotunteisesti salassa. Esimerkiksi Sunitan kanssa jutellessani selitin, kuinka mukavaa on, että Paul tulee käymään Nepalissa. ”Do you stay together?” ”Yes,” vastasin, luullen että kyse oli matkasta. No ei. Stay ja live, mitä eroa niillä olisikaan tässä turismi- ja hotellienglannin täyttämässä maassa? Hyvää tässä paljastuksessa oli se, että tämän kuultuaan Sunita uskalsi kertoa, että hänen USA:ssa asuva siskonsa asuu yhdessä miesystävänsä kanssa. Tämä on tietenkin suuri salaisuus ja kyläläisille sanotaan aina, että hän asuu yksin. Joskus on pakko kertoa jotain itsestään saadakseen kuulla jotain toisesta..

Oman lisänsä ymmärrysongelmiin tuo myös v- ja f-äänteiden hankaluus. V saattaa kuulua joskus, kun se on sanan keskellä, ja yllättäen sana ”very” luonnistuu lähes kaikilta. F loistaa poissaolollaan. Mukavaa siis yrittää ymmärtää puhutaanko tuberkuloosista (TB)vai televisiosta (TV). Miten vastaisitte puolestaan kysymykseen: ”Do you have many biacles in your country?” Kyseessä tietenkin vehicle. Opetin ompelijoille ruumiinosia, joukossa jostain syystä turistisanakirjassa mukana ollut ”vein”, joka vääntyi muotoon ”bein” vaikka tavasin sen kirjain kirjaimelta.

Nämä muutamat fraasit sekä v:n ja f:n tärkeyden kun saisin opetettua, niin naiset puhuisivat parempaa englantia, kuin 90% paikallisista! Taitaa jäädä haaveeksi vain, viimeistä viikkoa kun viedään.   

Tällä hetkellä olen selvästi akkulturaation kakkosvaiheessa: siinä vaiheessa, jossa koko maa tuntuu ihan käsittämättömän höhlältä. Se alkuinnostuksen vaihe taisi vähän jäädä välistä, mutta tää kakkosvaihe on puskenut viime päivien aikana päälle oikein urakalla. Sysäyksenä tähän on niinkin yksinkertainen juttu, kuin se, että täällä ei saa suuttua mistään ja asioiden selvittäminen on ihan mahdotonta. Kahtena päivänä mulla on ollut kaksi selkkausta eri ihmisten kanssa aivan pikku asioista, minkä seurauksena olen tärissyt turhautumisesta.

Asiat ovat olleet tosiaan pieniä: hermostumista ruoan tuputukseen ja siihen, kuinka mun pitää koko ajan raportoida, minne menen. Sitten kun väsyksissäni näytän hermostumiseni, vaikka kuinka tiedän ettei pitäisi, koko homma menee aivan plörinäksi. Toinen osapuoli menee aivan lukkoon ja alkaa saarnata siitä, miten täällä toimitaan. Se on aivan yksi ja sama siinä vaiheessa, mitä mä sen jälkeen sanon. Aivan sama, vaikka kuinka selittäisin, että ymmärrän. Aivan sama, vaikka yrittäisin selittää, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Aivan sama. Toinen osapuoli on siinä niin lukossa, että mikään, mitä mä sanon, ei mene läpi. Eihän siinä auta muu kuin antaa olla. Pyydän vielä kerran anteeksi, suljen suuni ja palaan huoneeseeni kihisemään.

Tulee vaan niin uskomattoman turhautunut olo. Ihan kuin mua kohdeltaisiin pikkulapsena, joka inttää vastaan. Miten täällä voi kukaan ikinä kehittyä, jos eivät osaa arvioida omaa käytöstään ja sen vaikutusta toisiin? Miten täällä voi olla mitään kulttuurien kohtaamista, jos kaikissa ongelmatilanteissa muututaan simpukoiksi eikä puhuta niistä edes parempana hetkenä? Miten tässä tilanteessa saa pointtinsa läpi, jos ei satu olemaan yli-ihminen? Useimmiten vielä pystynkin naureskelemaan ja myötäilemään, mutta joskus ei vaan irtoa. Aina ei pysty. Tosiaan kyse ei edes ole siitä, että olisin alkanut raivoamaan suu vaahdossa, vaan siitä, että olen laskenut haarukan alas ja sanonut tiukasti, etten pysty enää syömään, koska vatsaani alkaa sattua. Se ei sitten vielä ole ollut ihan mahdottoman kamalaa, vaan nimenomaan se, että olen sen jälkeen yrittänyt selittää omalta osaltani, miten tähän pattitilanteeseen jouduttiin, on ollut jotain käsittämätöntä. Miksei asioista voi puhua? Jos kerta on ongelma, niin yritetään nyt hyvänen aika selvittää mistä se johtui, jottei sellaista tapahdu uudestaan. Argh. Muutenkin kun sattuu olemaan sellainen ihminen, jolle on tärkeätä ymmärtää kaikkia ja tulla kuulluksi, niin tää on jo surkuhupaisan osuva koettelemus mulle.

Millä tavalla näissä kulttuureissa, joissa negatiivisia tunteita ei saa näyttää, selvitetään asiat? Onko mulla muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa samaan malliin? Normaalina päivänä tosiaan jaksan olla kärsivällinen eli käytännössä olla hiljaa. Raivostuttaa vaan, että ne mahdolliset sanomiset menevät täysin kuuroille korville, pää käännetään sivuun ja jatketaan sitä omaa papatusta. En yhtään ihmettele suurlähetystöllä tapaamieni tyyppien turhautumista työprojekteissaan. Eihän se korruptio nyt vielä mitään, mutta jos mistään ei saa edes puhua! Grr.

Etsiskelin tuossa yksi päivä tietoa siitä, onko suurlähetystöllä täällä itsenäisyyspäivänä jonkinlaisia juhlia. Lähinnä siis siksi, että tietäisin pyytääkö Paulia tuomaan jonkin mekkosen mukanaan varmuuden vuoksi. Varmaa tietoa ei löytynyt, mutta ainakin Lähetysseuralla on täällä joululauluilta. Sitä odotellessa!  Tietoa etsiskellessäni päädyin parin suomalaisen täällä aiemmin olleen blogiin. Ihan samoja pulmia siellä oli ollut: tekemisen puutetta, ruokaähkyä, tuskastumista jokapäiväisen elämän takkuamiseen ja säätöön. Jotenkin sitä vaan haluaisi uskoa itsestään, että pärjäisi paremmin eikä tuhlaisi aikaa tällaiseen turhaan kitinään. Ei sille vaan mitään voi: joskus tilanne menee suotuisasti ja sitä kokee ymmärtävänsä ympäristöstään jotain kaikesta turhautumisesta huolimatta, joskus sitä vaan joutuu nöyrtymään ja olemaan yksi tuskastunut länkkäri muiden joukossa. 

Sataa, sataa ropisee jo kahdettakymmenettä tuntia putkeen. Eikä siinä mitään, sadepäivissä on oma ihana tunnelmansa, mutta olisi ihan kiva, jos ei tarvitsisi sisällä olla villasukat jalassa, kaulahuivi kaulassa ja silti vähän jäässä. Melkein pitäisi mennä peiton alle, että tarkenisi olla, ja suihkuun en tästä rasvaletistä huolimatta uskalla. Kuuman veden kanssa lotraaminen tekisi kyllä hyvää, mutta vilustuisin kylppärin kivilattian ja ikkunoista tulevan vedon yhdistelmästä eikä märän tukan kanssa oleskelukaan ihan fiksua olisi. Hehkeä olo siis kerta kaikkiaan.

Eilen oli myös aika rauhallinen päivä. Aamusella kävin Jayandran perheen luona ruokailemassa kattoterassilla. Terassin lattialle levitettiin juuttisäkin tyyppiset alustat, joiden päälle istuimme odottelemaan, että suvun naisväki toisi lautasina toimiville palmunlehdillemme ruokaa. Tokihan ensin ruokailuvuorossa olivat miehet, vieraat ja sivussa lapset. Naiset söivät meidän jälkeemme, mutta sentään aviomiehet tarjoilivat heille vastaavasti ruoan. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun söin käsin! Muuten mulle on tuotu aina ja kaikkialla lusikka samalla, kun on tuotu ruokakin, joten en ole päässyt harjoittelemaan tätä taitoa. Luulen, että se olisi vähän helpompaa tavallisen riisin ja linssisopan kanssa, koska niistä saa muovailtua sopivan suuhun heitettävän pallon, mutta en meinannut saada otetta näistä newari-riisihiutaleista. Ihan hyvin se meni, joskin sen verran hitaasti muihin hotkijoihin verrattuna, että mulle tuotiin sitten lusikka!

Oli muuten tosi hyvää ruokaa. Olen niin proteiinihimoissa täällä, että heti kun ruoassa on kunnon papuja tai lihaa, tunnen kuinka kroppani huutaa: ”Tätä lisää, nainen!” Lihakin oli maukasta ja juuri sopivan tulista. Luiden lisäksi jouduin jättämään lehteni reunalle ne puolen sentin paksuiset iho- ja ihrapalat, jotka ovat newarien herkkuruokaa. En vaan pysty jauhamaan niitä puolta tuntia, niin että saisin ne alas. Jälkkäriksi oli jogurttia, jonka päälle siroteltiin aimo kerros ruokosokeria, nam. Ruoan jälkeisen hengailun aikana mainitsin ohimennen isoveljen vaimolle, kuinka hyvää ruoka oli ollut. ”Oh, really? It wasn’t too spicy?” ”No, it was so tasty and just spicy enough. So delicious.” Tähän hän vastasi nauraen, että hyvä, sillä hän oli tehnyt kaiken ruoan eikä itsekään tykkää siitä, että chiliä laitetaan joka ruokaan.

Ruoan jälkeen juttelin myös yhden sukulaistytön kanssa. Jayandra esitteli hänet siskonaan, mutta hieman ihmettelin tätä ja tarkemmin kysyttyäni kävikin ilmi, että he ovat serkkuja. Täällä kun suunnilleen saman ikäiset ihmiset ovat kaikki siskoja ja veljiä, vähän vanhemmat ovat isosiskoja ja –veljiä, omien vanhempien ikäiset tätejä ja setiä ja niin edelleen. Ihmisiä puhuteltaessa ei ole kovin kohteliasta käyttää heidän nimeään, mikä vielä lisää epätietoisuuttani siitä, kuka nyt oli kuka ja mitä sukua kenellekin. Saattavat välillä kysyä täällä ihmeissään, että enkö tosiaan ole tavannut sen ja sen nimistä tyyppiä, sitä heidän pikkuveljeään vaikkapa. Sitten käykin ilmi, että puhuin sen ihmisen kanssa juuri tunti sitten, mutta luulin hänen olevan veljesten serkku. Eihän tämä vakavaa ole, mutta välillä tulee sellainen olo, etten tiedä mistään mitään, nyökyttelen vaan tyhmänä.  Tuo nimen käyttämättömyys on siitäkin jännä, että tytötkin kutsuvat mua aina siskoksi. Jos joku heistä yrittää erityisesti saada huomioni enkä ole reagoinut ”sistaaar”-huuteluun, olen Karisa-sister. Mulla meni varmaan kolme viikkoa, ennen kuin sain tietää, mikä meidän kokkimme nimi on, kun kaikki vain puhuivat hänestä isosiskona. Yritä siinä sitten kysyä, missä joku tietty ihminen on..

Sukulaistytön kanssa oli mukava jutella. Hän opettaa siinä kiinalaisten rakentamassa ammattikorkeassa sähkötekniikkaa ja kyseli, haluaisinko tulla opettamaan siellä englantia. Muuten toki, mutta kun lähden täältä jo viikko Dashainin jälkeen, niin ei ihan aika riitä. Hengailimme lähes koko poppoo yhdessä makuu-/olohuoneessa ja katselimme enemmän tai vähemmän toisella silmällä huonoja Nicolas Cage –elokuvia. Jossain vaiheessa keskustelu ympärilläni vilkastui ja huomasin, että selvästi se liittyi jotenkin muhun. No, sukulaistyttö kysyi sitten, kauanko mahdan olla vielä Nepalissa, hän kun on menossa joulukuun puolivälissä naimisiin ja minä olisin tervetullut vieraaksi. Kuinka suloista! Tietysti olen jo ihan muualla silloin enkä niin kovin luota Jayandran kykyyn järjestellä mitään, mutta olin silti liikuttunut kutsusta. Jayandran äiti kysyi sitten, olenko minä naimisissa. ”Ensi vuonna,” kuului vastaukseni niin kuin aina, mutta tällä kertaa kaivoin kännykkäni esiin, jotta tajuaisivat, että mulla ihan oikeasti on se mies olemassa enkä ole heidän poikaansa Eurooppaan viemässä. Näytin kännykkäkuvaa ja sukulaistyttö totesi siihen: ”Love marriage.” Hänen tuleva liittonsa on järjestetty: perheet tekivät järjestelyt, he tapasivat ja pitivät toisistaan. Morsian on 25-vuotias, sulhanen 27-vuotias ja morsiamen tuleva koti sulhasen luona Katmandussa. Tästä kertoessaan hän loi silmänsä maahan niin kainon morsiamen perikuvana, että ihan sydämestä otti.

Illalla mainitsin tästä täällä keskuksessa oleville kolmelle tytölle ja vanhin, Maya, kertoi, että kaikissa kulttuureissa/kasteissa ei ole järjestettyjä avioliittoja. Hänen omassa kulttuurissaan voi mennä naimisiin rakkaudesta, kuten hänen oma isänsä on tehnyt. Aikaisemmasta keskustelusta tosin muistan, että hänen isällään on useampi vaimo, joten ota tästä rakkausavioliittojärjestelystä sitten selvää. Maya tosin sanoi, ettei itse suostuisi moiseen ja ettei se olisi enää niin yleistä. En tiedä, onko moniavioisuus täällä laillista, mutta sosiaalisesti mahdollista se ainakin on. Tämä vain lisää mun hämmennystä siinä, kuka on kenenkin sisko ja kuinka monta jäsentä perheessä onkaan. Ensimmäisiä kertoja, kun olin kaupungilla, kävin yhden Jayandran sukulaistytön luona juomassa teetä ja katselemassa valokuva-albumeja. Suurin osa kuvista oli hänen isästään ja äidistään, mutta suuremmissa sukupönötyskuvissa oli mukana ”my other mother.” Samoin sekaannusta herätti se, että hän puhui veljestään, mutta kun minä kysyin kuinka monta veljeä hänellä on, vastaus oli melkein närkästynyt toteamus siitä, ettei hänellä ole veljeä.  Hetken päästä hän kantoi huoneeseen kajalilla meikatun pikkuvauvan, joka oli hänen veljensä ”from other mother.” Nepalilaisessa perhe-elämässä on monenlaista kommervenkkiä, josta en osittain kielimuurin ja osittain kulttuurierojen takia taida helposti päästä perille.    

(Loppuhuomautus: täällä on satanut kaatamalla nyt 22 tuntia putkeen. Apua.)

Onko kukaan yllättynyt siitä, ettei Jayandra soittanut aamulla? Hah. Hyvää kello kuuden herätyksessä oli kuitenkin se, että satuin olemaan hereillä, kun Manjil kutsui katsomaan lampaan teurastusta enonsa luokse. Loppujen lopuksi myöhästyimme muutaman minuutin, mutta ehkä ihan hyvä näin. Oli se kiehuvan veden kaataminen lampaan päälle ja karvojen irti repiminen käsin ihan tarpeeksi jännää katseltavaa. Savuisesta majasta selvittyämme ja Manjilin serkkujen kanssa sosialisoituamme lähdimme käymään Panautissa.  Panauti on vähän syrjäisempi kaupunki, jossa vanhat temppelit ja muu arkkitehtuuri ovat säilyneet Banepaa paremmin. Dashainin tuoma pysähtyneisyys toi vielä oman lisänsä vanhojen talojen seassa kulkemiseen.  Kipusimme myös temppelikukkulalle ja voi apua mun hengästymistä! Kamalaa huomata, kuinka kuntokuurin tarpeessa sitä on jo parin kuukauden hölläilyn jälkeen.

Paluumatkalla näin bussin ikkunasta vihdoinkin Himalajan huiput! En meinannut ensin edes tajuta, että se, mitä katselin, ei ollutkaan pilviä kukkuloiden edessä, vaan lumipeitteisiä vuoria jossain kaukaisuudessa. Aika huippua.

Palasimme enon luokse, tällä kertaa nauttimaan aamun työn tuloksista. Eno paloitteli keittiön lattialla viimeisiä lampaan paloja kukhuri-veitsellä samalla, kun vaimo jo kokkaili pikku hiljaa iltaa varten. Lounaaksi saimme paistettuja perunoita, lihapalasia ja newarien riisiä. Newarit ovat yksi Nepalin kansallisuuksista/kasteista ja Katmandun laakson suurin ryhmä. Heidän riisinsä on siitä jännää, että se näyttää siltä, kuin joku olisi murustanut rapeasta, ohuesta taikinalevystä palasia ja tarjoilisi niitä sellaisenaan. Ai että se liha oli muuten hyvää: ensimmäinen kerta, kun perinteisesti valmistettu liharuoka ei ollut mautonta ja/tai ylitulisella kastikkeella höystettyä. Nam. Ei sinänsä yllätys, kun mulle oltiin aiemmin jo tarkoin esitelty intialainen garam masala –maustesekoitus eli pussi täynnä neilikoita, inkivääriä, kanelia, lehtiä ja muita, jotka pitää hienontaa ja sen jälkeen niistä tehdään tahnaa. Hieman toista, kuin jokin Uncle Ben’s –valmiskastike.

Tällä kertaa ruokajuomana talon isännän valmistama riisiviina. Voi apua. Yritin siinä kieltäytyä, mutta Manjil näytti siltä, että olisi paras ottaa vähäsen. Välillä on vähän hankalaa olla länsimainen nainen tällaisissa maissa, kun ei aina tiedä tarjotaanko vaikkapa sitä alkoholia ihan vain näön vuoksi, ja kuitenkin kauhistellaan, että nainen juo, vai onko kyseessä ihan vilpitön vieraanvaraisuus. Tällä kertaa kuitenkin keittiössä hyörinyt vanhempi nainenkin otti riisiviinaa juodakseen, joten mulla oli vähän luottavaisempi olo. Tuhtia tavaraa, mutta onneksi siinä pikkukipossa oli juotavaa vain kahden siemauksen verran. Manjil ei ottanut juotavaa ja olin siinä vitsikkään närkästyneenä huomauttamassa,  miten hän mulle tuputtaa eikä itse ota. Ilmeisesti newari-kulttuurissa esimerkiksi kaverien kesken juominen on sallittua, mutta nuoremmat eivät saa juoda vanhempien sukulaistensa seurassa. Eipä olisi tullut mieleenkään. Tästä päästiin muihin newari-kulttuurin piirteisiin, kuten siihen, että perheen ruokavaraston avain on aina vanhimmalla miehellä. Eno kuvasi perhe-elämää muuten sanomalla, että ”miehet työskentelevät ulkona ja ansaitsevat rahaa, naiset työskentelevät sisällä.” Tottahan toki. Pisteet sentään siitä, että sanoi naisten työskentelevän eikä vain olevan kotona..

Edelleen mua yllättää se, kuinka avoimesti täällä ihmiset paitsi että kysyvät tietenkin olenko naimisissa, kysyvät myös voisinko mennä nepalilaisen kanssa naimisiin. Se kun olisi hyvä juttu näille miehille. No kiva. Mulla on jo yksi hollantilainen! Tuolla enon luonakin enon vaimo kyseli kaikkea ja lopuksi ihmetteli, enkö ole nähnyt yhtään nepalilaista, josta tykkäisin. ”I have eyes for no-one else!” ja sitten sitä taas koko keittiö nauroi. 

Aamulla kello soi neljältä. Jayandra halusi viedä mut Chandesworin temppeliin katsomaan juhlamenoja. Muuten hyvä, mutta keskuksen portit aukeavat vasta kuudelta. Päätin kuitenkin odotella Jayandran soittoa, jotta voisin kertoa, että visiitti ei nyt vaan onnistu. Kello oli viisi eikä soittoa ollut kuulunut. Grrr. Päätin vetäytyä takaisin peiton alle. Kaveri oli soittanut sitten puoli kuusi. Tämä siis sen jälkeen, kun olin vääntänyt ja suunnilleen piirtänyt kuvion siitä, miksi mä en herää puhelimen soittoon vaan mun on tiedettävä, milloin mun on noustava. Ei sitten. Nousin seitsemältä ja lähdin yhdeksän aikaan viimein Jayandran perheen luokse, jossa väistelin ruokatarjouksia pari tuntia. Muuten olisin syönyt oikein mielelläni, mutta keskuksessa oli ollut juhla-aamiaisena roti-leipää ja perunoita oikein kunnon annos. ”You don’t like Nepali food?” ”I do, but I’m full.” ”Just a little? A little bread?” Äääääää. Juttelin siinä sitten parisen tuntia Jayandran pankkiiripikkuveljen kanssa, joka ripusti samalla uusia verhoja ja annoin pikku-Jenishan leikkiä mun kameralla. Leppoisaa oli.

Kahdentoista maissa pakenin  keskukselle lepotaukoa pitämään. Niin tarpeeseen. ”Kolmelta” eli varttia vaille neljä menin takaisin. Siitä lähdettiinkin taas Dhulikheliin kaveria moikkaamaan. Tällä kertaa en edes pelännyt kyydissä vaan nautin vaan menosta. Hullu olen. Hotellinpitäjäkaverin kanssa lähdimme Kalin temppelille, mikä oli jo vähän riskimpi reissu. Vuoristotiet olivat sen verran kivisiä, että Jayandran mopo meinasi hajota. Menin kaverin kyytiin ja se älykääpiö yritti nousta yhtä ihan toivotonta tietä ylös. Mopo kaatui, totta kai. Vauhtia ei siis ollut laisinkaan, mutta kyllä sitä vähän hätkähti. Ilmeisesti mulla on aika itsekäs itsesuojeluvaisto, sillä yritin saada jalkaani pois alta ennen kuin se jäisi mopon alle ja samalla melkein potkin kuskin sen mopon alle pehmusteeksi. Krhm. Mutta tarviiko olla idiootti. Kruisaillen ajelimme takaisin, tukka tuulessa vipattaen. Manjil soitteli juuri, kun olin palannut Banepaan ja kutsui katsomaan teurastusta huomenaamulla.  Harmi kyllä se tapahtuu jo aamuviideltä, joten en pääse täältä porttien takaa lähtemään sitä katsomaan.

Kipitin siitä mäkeä ylös Jayandran perheen luokse ja juttelin nyt paikalle saapuneen pankkiiri-isoveljen kanssa. Mukavan oloinen tyyppi ja todella fiksun oloinen vaimo hänellä muuten. On muuten aika hurjaa, että pankkiiriveljekset työskentelevät toisella puolella maata ja näkevät perhettään noin kaksi kertaa vuodessa viikon ajan. (Ei ehkä ihmekään, että niitä lapsiakin on vain yksi.) Illallista odotellessa söimme pikkuisen lihaa ja riisiä poppadomien kera -arvatkaa kuka yritti epätoivoisesti jättää tilaa varsinaiselle ruoalle?-  ja katselimme telkkaria . Juomana oli lämmintä valkoviiniä blandattuna lämpimään Pepsiin. Oli juuri niin herkullista, kuin miltä kuulostaa.

Illallista söimme kattoterassilla. Isäpappa teki ruohosta huomiselle koristeita, Jayandra puheli bussikuskihuolistaan eikä kukaan edes tyrkyttänyt mulle muuta, kuin talon emännän tekemää pikkelssiä. Ihania nämä ihmiset, kun mikään ei ole koskaan tulista kuulemma ja multa palaa ekan nielaisun jälkeen kurkunpää. Hieman meinasi mulla mennä hermo Jayandraan, kun keskustelimme siitä, mihin aikaan keskuksen ovet sulkevat eli milloin mun pitäisi lähteä sinne päin. Kello kahdeksan oli sovittu keskuksen kanssa paluuajaksi, mutta Jayandra alkoi selittää, kuinka voin lähteä vaikka puoli kymmeneltä vasta, kyllä Rabina odottaa. ”I don’t want to keep her waiting,” sanoin aika tiukasti ja niinpä isoveli kyysäsi mut skootterilla keskuksen pihaan. Siis oikeasti. Aikatauluissa voi joustaa, mutta vähän pelisilmää kiitos siihen, miten paljon ja ylipäätänsä millaisessa tilanteessa.   

Huomenna olisi tarkoitus lähteä kuudelta sinne temppelille, mutta katsotaan, millaisia kommervenkkejä tässä vielä tulee vastaan..

Viime päivät ovat taas olleet aikamoista zen-asennetta kysyviä. Toimettomuus, tylsyys ja yleinen epätietoisuus eivät vaan tee hyvää varmaan kenenkään mielenterveydelle ja täällä siihen yhdistyy vielä järjellisen seuran puute. Ilmeisesti jokaisessa ulkomaan reissussa on omat haasteensa, joita ei aikaisemmista kokemuksista huolimatta ihan osaa odottaa. Olen nyt pyöritellyt useampia vaihtoehtoja viimeisen kahden kuukauden varalle, mutta katsotaan kuinka tässä loppujen lopulta käy. Maa kun pyörii niin hitaasti, että äkkinäisten muutosten tekeminen edes tällaisen yhden pirppiäisen kohdalla on aika haastavaa.

Ompelijanaiset ovat edelleen olleet päivieni pelastus. Koulut loppuivat viime perjantaina, joten suurin osa naisista on jäänyt kotiin lapsista huolehtimaan ja Dashainia valmistelemaan. Pienen ryhmän opettaminen on ollut ihan eri tavalla hauskaa: olemme jutelleet siitä, mikä on tärkeää aviomiehessä, ja laulaneet kukin vuorollamme lempilaulujamme. Mähän en edelleenkään osaa ulkoa muuta kuin Sinisen ja valkoisen! Päivänsäde ja menninkäinen voisi ehkä onnistua myös, jospa vaikka seuraavalla kerralla muistaisin sen.

Dashain alkaa huomenna, mikä meinaa sitä, että Jayandra aikoo repiä mut ylös ja ulos aamuneljältä Chandesworin temppelille. Ylihuomenna taas on vuohien joukkoteurastus, mitä Jayandra yritti pehmitellä sanomalla, että uhraukseen riittää myös kookospähkinän rikkominen ja sen mehun levittäminen. Joo-o. Viime viikon ajan sekä Banepa että Katmandu ovat olleet täynnä vuohia, vuohia teiden varsilla, vuohia bussien katoilla ja tavaratiloissa. En ole nähnyt yhtään kookospähkinää.

Dashainin aikana mun olisi tarkoitus hengailla Jayandran perheen luona aika paljon, mikä on sikäli mukavaa, että pääsen oikeasti näkemään, miten tätä perhejuhlaa vietetään. Toivon vaan, että sitä perhettä on ympärillä tarpeeksi, jottei mulla mene hermo Jayandraan ja sen avioliittohaikailuihin taas kerran. Meidän keskus on hiljentynyt jo aika tavalla ja kahdestatoista tytöstä paikalla on vain viisi; loput ovat päässeet kotiinsa juhlaa viettämään. Kokkimme Rabina lähtee myös kotiin tänään lapsiaan katsomaan. Sirrisilmäisen ja kikattelevan Rabinan kohtalo on mietityttänyt myös tällä viikolla: minun ikäiseni nainen, neljä lasta joista vanhin 14-vuotias, avioero alkoholiongelmaisesta ja hakkaavasta miehestä kesken ja kuukausipalkkaa niiden lasten ruokkimiseen sitten mahdollisesti yksin 3000 rupiaa eli vähän päälle 20 euroa. Niin tekisi mieli sujauttaa lähtiessä vaikka tonni hänelle käteen, mutten tiedä olisiko se vain suurluokan sosiaalinen moka.

Olen miettinyt Nepalin tasa-arvotilannetta muutenkin, sillä en ole nähnyt uutisten ja raporttien luomaa kuvaa täällä siinä määrin, mitä oletin. Ehkä tässä on kyse siitä, että odotin jotain järkyttävän räikeää ja nyt todellisuus ei enää hätkäytä, vaikka merkkejä tilanteesta näenkin. Nepalissahan naisten elinajanodote nousi miesten tasolle vasta muutama vuosi sitten  Naiset työskentelevät pellolla, kun miehet taas pelaavat korttia temppelien lähellä töitä odotellessaan. Ei varmaan henkisesti helppoa aina niille miehille, mutta vaihtaisivatko siltikään varjoisaa pelipaikkaansa pellolla kyykkimiseen paahtavan auringon alla. Naisten lukutaidottomuus hilluu siellä 50 % huonommalla puolella, mutta tilanne on paranemassa pikkuhiljaa: tytöt pääsevät ainakin peruskouluun yhä useammin. Pojat taas vastaavissa määrin pääsevät kalliisiin yksityiskouluihin, tietenkin. Tasa-arvon puute näkyy muun muassa myös siinä, että munuaisleikkauksista 85 % tehdään miehille. Ei suinkaan siksi, että miehet kärsisivät munuaisvaivoista enemmän, vaan siksi, että heidän terveydestään huolehditaan.

Itseäni eniten raivostuttava, vaikkakin pieni esimerkki naisten asemasta ja arvostuksesta löytyy sanomalehdistä. Luen Nepalin tapahtumista paikallisesta nettilehdestä, johon on kerätty useiden sanomalehtien uutisia. Yksi osioista on rikososio, jossa kerrotaan murhista, murroista ja inhottavan usein pikkutyttöjen raiskauksista. Eniten minut saa näkemään punaista kuitenkin se tapa, jolla näistä uutisoidaan: raiskaus kirjoitetaan lainausmerkeissä. 

Aikamoinen päivä. Tuli niin tarpeeseen, ettei ole tosikaan. Lähetystön infotilaisuudessa tapaamani Jenni järkkäsi reissun Last Resortiin ja kysyi haluaisinko lähteä mukaan. Omalla autolla olivat menossa ja nappaisivat mut mukaan Banepasta, sillä se on kätevästi matkan varrella. Eihän sitä voinut sanoa ei. Matkaseurueessa oli kuski, Jennin oma kuski ilmeisesti asioiden hoitajana, Jenni, nepalilainen työkaverinsa Poja, ranskalaiset Judith ja Amélie sekä minä. Oli vaan niin mainio meno: sopivasti kulttuurianalyysia, pari lasia punaviiniä, sateen ropinaa ja tienkaarteissa uikuttamista. Kyllä on ollut elämässä järjellisen naisseuran pieni vaje, kun se näin piristää.

Last Resort on noin kolmen tunnin matkan päässä eli Tiibetin rajan lähellä oleva keskus, jossa on mahdollista saunoa, käydä hieronnassa tai harrastaa extreme-urheilua. Itse paikka on vuorien keskellä ja sinne päästäkseen on käveltävä pitkää riippusiltaa, jonka alla virtaa joki. Aivan uskomattoman tunnelmallista, ihan kuin olisi hypännyt Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme –elokuvan maisemiin. Meillä tosiaan oli sen verran huono tuuri, että koko päivän satoi ja Last Resortin anti jäi lähinnä ravintolan puolelle. Ei haitannut, sillä niin mukavaa oli ihan vaan loikoilla lattiatyynyillä ja jutustella suuren pöydän ääressä vieraiden matkaajien kanssa. 

Maisemat tuolla päin ovat tosiaan huikeat: vehreitä vuoria loppumattomiin ja valkoisia pilviä niiden harsona. Auton ikkunasta katselin rinteitä tunnista toiseen yrittäen saada selkoa toisiinsa kietoutuneista puista ja pensaista. Autotie kulki noin puolivälissä rinnettä ja katsottavaa riitti niin ylhäällä kuin alhaalla. Erään rotkon pohjalla virtaavan joen rannalla vietettiin hautajaisia. Oli kieltämättä aika hätkähdyttävää tajuta, että vuorenrinnettä nouseva savu tuli hautaroviosta eikä vain jätteiden poltosta, niin kuin savu täällä yleensä. Ei siitä ihmisruumiin muodosta oikein voi erehtyä, matkankaan päästä.  

Last Resortista ajelimme vielä lähemmäs Tiibetin rajaa Tatopaniin. Raja on toki virallisesti Kiinan, mutta täällä kaikki todellakin puhuvat tiibetiläisestä kulttuurista, tiibetiläisestä buddhismista ja siitä Tiibetin rajasta. Tatopani on tunnettu kuumista lähteistä, mikä meinasi sitä, että kuskimme veivät meidät yleiseen kylpylään menoa ja meininkiä katsomaan. Ei yhtään hassu olo seistä siinä kylpevien miesten ja naisten vieressä täysissä tamineissa ja kamera kädessä, ehei.

Tiibetin rajan läheisyys toi pienen lisäsäväyksen matkaamme poliisin tarkastusten muodossa. Ilmeisesti tarkistavat autoja salakuljetuksen varalta, mutta ihan en vakuuttunut tästä selityksestä. Tarkastuspisteitä tuntui olevan puolen kilometrin välein eikä niissä ollut mitään logiikkaa: välillä tarkastettiin kuskin henkkarit, välillä avattiin takaluukkua ja välillä tarkastettiin laukkuja. Voiton vei kyllä yksi jannu, jolle ei riittänyt mun laukun tutkiminen, vaan hän halusi nähdä mun lompakon sisällön. Hieman epäuskoisena raotin sitten lompakkoa ja mitä tekee poliisi: avaa sen sepposen selälleen ja plärää kaikki setelit läpi. Kas kun ei ottanut suoraan vähän ”pääsymaksua alueelle” tai muuta hauskaa.

Kotimatkalla katselimme hieman nuupahtaneina samoja kyliä, heiluimme kuoppaisten teiden takia kuin Slinkyt alas portaita ja kuuntelimme tietysti musiikkia. Taivas alkoi hieman selkiintyä juuri auringon laskiessa. Pilvet hohkasivat vaaleanpunaisina ja kultaisina vuorten yllä, kun yhtäkkiä nepalilaisen musiikin keskellä alkoi autoradiosta soida U2:n ”I Still Haven’t Found What I’m Looking For.” Tuli vain niin rauhaisa olo. Ei, en ole löytänyt vieläkään sitä jotain, mitä etsin. Tässä on silti hyvä juuri nyt. 

Kyllä mä vaan osaan päiväni valita Katmandun-visiiteille. Tällä kertaa halusin käydä pyörimässä taas Patanissa ja reilun tunnin matka kesti lähes kaksi tuntia, kiitos poliittisten kokoontumisten ja armeijan marssien. Harjoittelevat -tai demonstroivat valmiuksiaan, ken tietää- marraskuun loppupuolella olevia vaaleja ja mahdollisia levottomuuksia varten kuulemma.  Hieman huvitti, että käytin lähes kaksi tuntia periaatteessa lounaan perässä. Vähän kuin menisi Helsingistä Turkuun ihan muuten vaan syömään eikä se tuntuisi missään. Aika tosiaan muuttuu täällä vähän erilaiseksi: asiat nyt vaan kestävät sen verran kuin kestävät.

Lämpötilakestävyyskin taitaa täällä muuttua. Tämä viikko on tosiaan ollut yhtä sadetta, koleutta ja viileitä nenänpäitä. Ulkonakin olosuhteet ovat lähinnä harmaata taivaalla ja ruskeata liejua maanpinnalla. Siispä olen heittänyt päälle ohuen villapaidan ja jalkaan umpinaiset kengät sandaalien sijaan. Katmanduun päästyäni ilma oli jopa vähän lämmennyt, mutta silti huvituin hieman shortsit ja topit päällä kulkevista turisteista. Kumpi meistä nyt liioittelee? Ehkä se auttaa, jos sattuu asumaan lämpimässä hotellissa, eikä puolet päivästä mene siihen, että yrittää karkottaa koleutta luistaan kuin joku vanha mummeli.    

Parissa päivässä lämpötila on laskenut melkein 15 astetta ja sen kyllä huomaa, varsinkin kun nämä päivät ovat olleet sateisia. Vetoisassa kivitalossa on varsin mukava yrittää saada unta, heräämisestä puhumattakaan. Saisinko ehtymättömän teehanan tänne, kiitos? Ehkä näiden sateiden loputtua olo ei ole ihan näin kolkko, mutta juuri nyt tuntuu hieman hassulta, että nukun ohut neule päällä, villasukat jalassa, kaulahuivi kaulaa ja niskaa suojaamassa paksun täkin alla ja siltikin saan kipeän kurkun vain vaivoin pidettyä poissa. YC:n antama kuumavesipullo tullee tarpeeseen pian.

Meidän kylmässä Suomessa asuvien rakentaminen ja lämmitys kiinnostaa täällä kovasti. Selitin eräänä päivänä, kuinka meillä on ikkunoissa moninkertaiset lasit ja ovet ovat tiiviitä (eivätkä reunoistaan nauravia peltilevyjä), mikä auttaa todella paljon. Vastaukseksi sain huolestuneen ”Entäs happi?” –kysymyksen. Yritin sitten selittää ilmastointiaukoista, mutten ole ihan vakuuttunut menikö viesti perille. Nythän täällä on kylppärissä kaksi isoa avointa ikkunaa eikä väliovea saa kunnolla kiinni, yhdessä ikkunassa ei ole laseja ja lasi-ikkunoistakin vetää niin, että verhot heiluvat. Eikö vähempi riittäisi, kysyy hän kaulahuivinsa suojista.

Päivisin onkin mukavampaa olla ulkona kuin sisällä enkä lainkaan enää ihmettele paikallisia peseytymispaikkoja, jotka ovat yleensä suuria kivettyjä altaita temppelien lähellä. Aluksi kieltämättä mietin, miten julkinen peseytymispaikka oikein istuu konservatiiviseen kulttuuriin, mutta oikeastaan se liittyy enemmän siihen, ettei täällä ole yksityisyyttä nimeksikään. Naiset käärivät ison huivin vartalonsa suojaksi pyyhkeen tapaan ja peseytyvät se päällä, samoin miehet jättävät jotain strategisten paikkojen peitoksi. Tässä on ehkä jonkinlaista muutosta havaittavissa, sillä meidän keskuksessa tytöt käyvät uusissa suihkuhuoneissa, mutta vanhemmat naiset peseytyvät edelleen tuossa pihan vesipisteellä, missä pyykit ja astiatkin pesaistaan. Ulkona peseytymisen puolesta puhuva tekijä on mielestäni tosiaan tämä jäätävä veto: sisällä kun käy suihkussa ehtii vilustua matkalla pyyhkeen luokse. Siitä nopsaan vaatteet päälle ja ulos kuivattelemaan, niin johan on tukkakin viidessä minuutissa kuiva eikä vilunväristyksistä tietoakaan. Saa nähdä, kuinka käy sitten kun päivän lämpöasteet eivät enää nouse sinne parinkymmenen paremmalle puolelle.

Hieno suunnitelma oli tälle päivälle käydä hoitamassa Paulin reissuun liittyviä asioita, kävellä Swayambhun stupalle kaupungin länsipuolelle ja syödä vähän pitsaa. Toteutuiko? No ei. Sain mä sentään puolet asioista hoidettua ja pitsan syötyä eli ihan täysin mönkään ei mennyt. Olin onnistunut nukkumaan jotenkin huonosti niin, etten millään olisi jaksanut nousta ja yritin sitten vielä torkkua aamupalan jälkeen. Ei se vaan aja samaa asiaa kuin se, että saisi edes kerran viikossa nukkua niin pitkään kuin huvittaa.

Käynnistysvaikeuksien jälkeen pääsin vihdoin Katmanduun ja bussilippuja ostamaan. Matkustaminen täällä varsinkin juhlapyhien aikaan tuntuu olevan sellainen hullunmylly, että päädyin ostamaan liput jo nyt vähän kalliimmasta, mutta toivon mukaan myös luotettavasta firmasta. Normaalina päivänä Katmandusta lähtee noin 700 bussia, mutta Dasainin aikaan niitä lähtee 2500 ja silti ihmiset taistelevat lipuista kynsin hampain, käyttävät suhteita hyväkseen tai ostavat lippunsa mustasta pörssistä. Kaikesta tästä huolimatta useat jäävät ilman lippua. Normaalisti lippuja ei välttämättä tarvitsisi ostaa etukäteen tai aikaisintaan edellispäivänä, mutta Paulin täällä ollessa täällä vietetään Nepalin toiseksi suurinta juhlaa, Tiharia. Meillä on sen verran tiukka aikataulu, että todellakaan emme halua jäädä rannalle ruikuttamaan emmekä myöskään halua joutua etsimään epätoivoisesti kaupungin toiselta puolelta lähteviä minibusseja, joiden jarrut on huollettu viimeksi joskus mun viisivuotissyntymäpäivän aikaan.

Pieni sisäinen seikkailijani haluaisi matkustaa halvalla pikku minibussilla ja jutustella muiden matkustajien kanssa, mutta yleisin kommentti pitkän matkan minibussimatkustamisesta tuntuu olevan, ettei se ole sen arvoista. Nepalissa on muutenkin 30-kertainen riski kuolla liikenneonnettomuudessa länsimaihin verrattuna ja suurin osa näistä onnettomuuksista tapahtuu juuri näissä minibusseissa. Turistibussit ajavat hiljempaa, joten matkamme kestää noin 1,5 tuntia pidempään, mutta mieluummin venyttelen määränpäässä kuin hoitelen murtuneita luita sairaalassa. Lisäksi matkustusmukavuus on näissä turistibusseissa parempi, etenkin jos sattuu olemaan pitkän puoleinen henkilö, millä on oikeasti vähän merkitystä, kun matkustaa noin seitsemän tunnin matkan kolmena päivänä. Huomaako kaikesta tästä selittelystä, että oikeasti haluaisin mennä minibussilla ja yritän puhua itseäni tämän järkiratkaisun puolelle? Liput on nyt kuitenkin ostettu, joten ei auta vatvoa. Parempi varmasti näin. Kunhan vielä muistan soittaa bussifirmalle kutakin bussimatkaa edeltävänä päivänä ja varmistaa tulomme.

(Ulvooko tuolla ulkona meidän kiimainen koira vai huutaako naapurin vauva taas? Lasittomien ikkunoiden yksi huono puoli: kaikki kuuluu kaikkialle.)

Roadhouse Cafen pizzan ja wifin äärellä kului tovi jos toinenkin. Olipa muuten outoa olla paikassa, jossa asiakkaina oli vain ulkomaalaisia. Jokin siinä vaan tuntuu kummalliselta, mikä on ihan hassua tavallaan, koska täällä Banepassa ja turistialueen ulkopuolellahan mä loistan kuin valkoinen majakka, minkä pitäisi tuntua varmasti oudommalta. Iltapäiväsade yllätti, kun olin tekemässä lähtöä, joten ei auttanut muu kuin tilata cafe latte. Oli muuten hyvää ja pehmeää. Tässä vaiheessa kello oli jo sen verran paljon, etten olisi millään ennättänyt Swayambhulle ja takaisin, joten jäin Thameliin katsastamaan Pilgrims-kirjakauppaa.

Mikä ihana kauppa.  Yläkerran kaunokirjallisuusosastoa selatessani pysähdyin yht’äkkiä kuuntelemaan kummallista ääntä. Hetki meni, ennen kuin tajusin, mikä minut oli yllättänyt. Hiljaisuus. Kaiken maailman Nepal- ja Himalaja-kirjojen lisäksi kaupassa oli paljon matkamuistoja, joten pystyin tutkailemaan hintatasoa hyvin. Noita hintoja enempää ei varmastikaan kannata perusmatkamuistoista maksaa missään pikkukojussa, sillä Pilgrims on kuitenkin turistialueella sijaitseva ’fixed price’ –kauppa. Siellä oli kaikkea ihanaa koruista saippuoihin, suitsukkeista valokuvakehyksiin, kankaanpainantakuvioista antiikkisiin gramofoneihin. Sain jo paljon tuliaisideoita, joten kannattaa vinkata hyvissä ajoin, jos jotain tietyntyyppistä haikailee!  Matkamuistoja katsellessa tuli muuten kovasti mummia ikävä, sillä tosi monet mummilla olleet esineet tunnistan nyt Nepalista ostetuiksi: on naamiota, pikkukitaraa, pyöritettävää pikkurumpua, erilaisista metalleista koottua rannekorua.. Tekisi niin mieli laittaa vaan viestiä, että hei arvaa, mäkin ajattelin, että joku paikallinen soitin olisi kiva ostaa, ja että nuo rannekorut on muuten ehdottomasti parhaita, mitä täältä saa, edelleenkin! Että on meillä kuule hyvä maku, molemmilla.

Paluumatkan aika koitti ja käväisin hakemassa Thamelin isosta marketista vettä. Jestas mikä tavarataivas. Ihan ahdisti. Hyllykaupalla jenkkituotteita, käytävät täynnä travellereitä ja hinnat pilvissä. Limsapullo, joka Banepassa maksaisi 15 rupiaa oli tuolla 65 rupiaa. Ei tuollaisenakaan tietty länsimaalaiselle paha hinta, mutta takapajulan asukas nostaa tälle kulmiaan. Kuulin muuten suomeakin! ”Ai vitsi juu..” Sade vielä ripotteli, mutta se tuntui vain mukavalta vaihtelulta kuumuuteen ja pölyyn verrattuna. Bussissa yllätin itseni toteamalla, että oikeastaan tykkään enemmän matkustaa busseissa, joissa soitetaan musiikkia. Mistä tää nyt tuli? Se tosin auttaa, että volyymitaso on täällä kohtuullinen eikä päätä hajottava, niin kuin Lähi-idässä usein tuppaa olemaan.

Kello on jo puoli kymmenen täällä ja minä edelleen ylikierroksilla. Yhdestä kaupunkivisiitistä. Kaikenlaiset ajatukset pyörii päässä, mutta josko tässä yrittäisi rauhoittua ja miettiä vaikkapa, mitä huomisen aamutunnilla käsittelisi. Muistan, kun keväällä olin yhden toisen järjestön haastattelussa ja kysyin haastattelijalta, minkälaisia ongelmia Nepalissa olleilla vapaaehtoisilla on ollut. Kuulemma sopeutuminen rauhalliseen, hiljaiseen elämään on ollut hankalinta. Itsellä se ei tosiaan ole tässä viime aikoina ollut päällimmäisin ongelma, mutta tottahan se on: elämä täällä on verkkaista. Päivällä käydään töissä, koulussa tai pidetään sitä perheen liikettä auki ja seurustellaan samalla naapurien kanssa. Illalla syödään, hengaillaan ja katsellaan telkkaria. Tähän vaihtelua tuovat vain juhlapyhät, joiden aikana juhliminen keskittyy temppelialueelle, nukkumiseen ja perheen kanssa syömiseen. Ei täällä hengailla iltamyöhään kahviloissa, vaan kaikki paikat sulkeutuvat yhdeksän aikaan viimeistään. Ei käydä leffassa tai teatterissa. Trekkaus on turistien puuhaa. Täällä asuvalle elämä tietenkin täyttyy sosiaalisista kuvioista, mutta ulkopuolisen on vähän vaikea saada siitä samalla tavalla mitään irti ja niinpä tuo jokaviikkoinen käynti jossain muualla on tuiki tarpeellinen piristysruiske. Nyt pitäisi vaan sen vaikutuksen laskea hetkellisesti, jotta saisin nukuttua..

Iltapäivätunnin jälkeen kävin vähän kylällä pyörimässä, ostamassa vihkoa nepalin sanoja varten ja jotain herkkua ihan muuten vaan. Ilmassa oli tulevan sateen tuntua ja kylä oli perjantai-iltapäivää kohden muutenkin hiljenemässä. Avonaisista oviaukoista vyöryi kadulle lämpimiä tuoksuja, kun kauppiasnaiset pyörittivät mausteita laakeissa koreissa ja pienien kuppiloiden kokit nostelivat lautasille tuoreita nuudeleita ja donitseja. Päästyäni takaisin keskukselle taivas jo repesi.

Pikku hiljaa yritän rauhoittua näistä angsteistani. Eilisaamuisen pikkuhepulini jälkeen Jayandra sai koordinaattorin paikalle ja nyt meillä on ainakin jonkinlainen suunnitelma loppuajalle. Olen täällä keskuksella Paulin tuloon asti eli vielä kuukauden. Sinä aikana elämä tulee olemaan aika juhlapainotteista, sillä ensi viikon perjantaina koulut sekä tuo ompelijakeskuskin sulkevat Dasain-juhlan valmisteluja varten. Ompelijakeskus on kiinni 9 päivää, mutta koulut ovat kiinni pari, kolme viikkoa riippuen siitä, keneltä kysyy. Virallisesti Dasain alkaa 11.10. ja loppuu 16.10. Dasainin aikaan voin joko lähteä reissaamaan (mutta bussit ovat niin täynnä ettei sitä suositella), mennä Katmanduun tai hengailla Jayandran perheen kanssa. Luulen, että pari yötä Katmandussa omassa rauhassa voisi tehdä ihan terää ja sitten voisi olla varsin mukavaa nähdä, miten Nepalin suurinta perhejuhlaa perheen kesken oikeasti vietetään.

Siitä sitten puolitoista viikkoa keskuselämää ja onkin jo Paulin visiitin vuoro. Niiden kahden viikon jälkeen siirryn suunnitelmien mukaan Balthaliin, joka on tässä noin 15 km päässä sijaitseva kylä. Siellä mun olisi tarkoitus päästä kouluun hommiin, mikä voisi olla ihan mukavaa selkeiden päivärutiinien kannalta. Balthalin alue vaikuttaa myös ihan kivalta, sillä se on tämän seudun trekking-reittien keskipiste eli maisemien pitäisi olla ihan hienoja. Siellä tosiaan se puolisentoista kuukautta ja sittenhän mä olenkin jo taas kotona. Nopeastihan tää reissu menee!

Epätietoisuus tulevasta olinpaikasta jatkuu edelleen.. Jayandra kävi täällä aamulla yrittäen sopia mulle enkun tunteja siihen kiinalaisten rakentamaan collegeen. Totesin, että mun on hieman vaikea suunnitella mitään, kun en tiedä, missä tulen olemaan. ”No problem.” Totesin siihen painokkaasti: ”It IS a problem.” Nepalilaisessa mittakaavassa vedin siis kunnon raivarit. Täällä kun kaikki pitäisi hoitaa iloisesti, vitsaillen ja nauraen. Ei vaan aina irtoa.

Mutta juu, kävin opettamassa iltapäivän ryhmää. Vihdoinkin sain siellä useammasta irti enemmän kuin vain huivin takana nolostunutta kiherrystä, mikä oli tosi mukavaa. Esittelin tällä kertaa Suomea postikorttien avulla. Suurinta mielenkiintoa herättivät eläimet eikä varmaan vähiten siksi, että demonstroin antaumuksella, miten käyttäytyvät sekä karhu että susi. Jotenkin suloista oli, kun yhden kollaasikortin punainen ja hieman ränsistynyt maalaismökki kirvoitti kysymyksen: ”Sister, your village?”

Iltapäivällä lähdin Jayandran kanssa käymään Chirassa(?) ja Nalassa muutaman kilometrin päässä. Jayandran kanssa hengaaminen on muuten helpottunut huomattavasti sen jälkeen, kun hän tajusi, että mä olen varsin varattu. Miehistä saa vaan enemmän irti, kun eivät yritä olla tekemässä vaikutusta! Yhtenäkin päivänä pääsin kuulemaan varsin suorasukaisia mietteitä suunnitelmistaan päästä työskentelemään Eurooppaan. Pitäisi vaan ensin löytää nainen, jonka kanssa tehdä bisnessopimus naimisiinmenosta. Että jos siellä ruudun toisella puolella on joku, jota kiinnostaa.. Ei vaan vakavasti ottaen, ihan mukava kaveri on ja hänen kauttaan pääsee juttelemaan erilaisten ihmisten kanssa.

Chira oli näistä kahdesta kylästä kaukaisempi ja melkein jo siinä ja siinä, oliko siellä mukava olla, niin köyhää siellä oli ja ihmisistä alkoi aistia jo jonkinlaista kovuutta, mihin en ole täällä aiemmin törmännyt. Kylän keskusta muodostui muutamasta talosta, joiden alakerrassa maanviljelijät myivät tuotteitaan, jotka olivat hetkeä aiemmin kantaneet selässään valtavassa korissa. Minä ja Jayandra olimme lapsia lukuun ottamatta niillä teillä ainoat ihmiset, joilla ei ollut itsensä kokoisia kantamuksia. Kävelimme Chirasta kohti Nalaa, kun taas joku nainen alkoi kysellä musta. Puheenaiheen tiedän aina viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulen sanan ”Pinland.” Niin vaan mut kutsuttiin teelle hänen luokseen, kun seuraavan kerran tulen sinne päin.

Matkan varrella katselin peruna- ja riisipeltoja ja mietin niitä naisia, joita olin aiemmin päivällä nähnyt polviaan myöten mudassa kuokkimassa peltoja päälle kolmenkymmenen asteen helteessä. Ei se oman elämän fyysisen helppouden päivittely tai toisten tilanteen kauhistelu johda toki mihinkään, mutta kieltämättä täällä tulee välillä sellainen olo, että tietyllä tavalla Suomessa itse elää irrallaan selviytymisen realiteeteista. Pysähdyimme erään keskellä peltoja sijaitsevan talon eteen ja Jayandra kysyi, haluanko teetä. No, mikä ettei. Sitä piti hauskan oloinen perhe, jonka teini-ikäinen tytär oli todella kiinnostunut musta, muttei saanut itse sanaakaan suustaan ilman, että nauraa kikatti hermostuneesti huivinsa suojissa. Ilmeisesti muut perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että mun pitäisi tulla opettamaan tytölle englantia, jotta tämä pärjäisi Dubaissa, jonne haluaa töihin. Jayandran mielestä tosin Dubai on “big problem for Nepalese people. They don’t like us. ” Tiellä kulkevat ihmiset pysähtyivät melkein kaikki kurkkimaan mua ja jossain vaiheessa melkein jo ahdisti, kun oviaukko oli mustana porukkaa, joka tuijottaa herkeämättä jokaista siemaustani. Perheen pikkutytöt tulivat esittelemään prinsessapiirustuksiaan, joissa naisilla oli neonkeltainen iho, samalla kun äitinsä koppasi pihalla olleen vesipuhvelin ripulijätökset reteästi käteensä ja heitti ne ojaan. Tänne mut kutsuttiin käymään uudestaan lokakuun ensimmäinenä päivänä, sillä heillä on jokin juhlapäivä silloin. Saas nähdä.

Nalassa vilkaisimme yhtä hindutemppeliä, jonka olin jo tyttöjen kanssa aiemmin nähnyt, ja menimme moikkaamaan Jayandran hammaslääkärituttua. ”A little tea?” No, mikä ettei, kun kerran bussikin meitä odottaisi. Ensin vähän ihmettelin tätä, mutta sitten kävi ilmi, että bussi on Jayandran ja ystävänsä yhteinen projekti. Hammaslääkäri-Sundar oli myös innokkaana opiskelemassa englantia, mutta kiinnostavinta oli jutella kuulolaitteista, sillä hänen veljellään on kuulolaite, mutta hän silti käyttää eniten viittomia. Jostain syystä ketään ei ihmetytä se, että mulla on yksi kuulolaite, mutta se, että mulla on kaksi, on useammankin ihmisen reaktiosta päätellen kummallista.

Hyppäsimme viimein bussin kyytiin ja köröttelimme ylös alas kuoppaisilla teillä heiluen neljän kilometrin matkaa lähemmäs parikymmentä minuuttia. Banepassa pääsin vielä seuraamaan ystävysten rahanjakoa, joka ei sujunut ihan niin leppoisissa merkeissä. Vihdoin bussista päästyämme Jayandra oikein puhisi, että tarvitsee muutaman minuutin rauhassa. Ilmeisesti tänään ei ollut ollut niin hyvä päivä ja rahaa oli tullut vain 500 rupiaa. Millainen on sitten hyvä päivä? 700 rupiaa. Sinänsä ymmärrän sen Eurooppa-kaipuun, jos ajattelee, että hyvänä päivänä hän saa päivän työstä käteen vähän päälle kolme euroa.

Illan kohokohta keskuksella oli ehdottomasti illallisyllätys: kanaa! Niin maukasta kanaa, että! Kyllä sitä voi ihminen pienestä olla iloinen.

Kuulkaas, mulla on pieni Nepal-high juuri nyt. Viikon opetusten ja kaiken maailman sosialisointien jälkeen pakenin tänään Pataniin etsimään länsimaista ruokaa ja vähän maisemanvaihdosta. Jotenkin se vaan iski siinä yhdellä temppelialueella kuvatessa: mä olen ihan oikeasti täällä. Nepalissa. Käppäilen jossain temppelillä, kuvailen patsaita ja kelloja ihmisten laulaessa taustalla, navigoin mikrobusseja ja elelen vaan. Oikeasti aika mahtavaa! Varmasti tää fiilis häviää taas huomisen säätöjen tai muiden myötä, mutta just nyt nautin tästä olosta. Nautin siitä, että uskalsin lähteä, että olen täällä ja pääsen näkemään ja kokemaan vaikka mitä.

Nuo ompelijanaisetkin ovat sellainen juttu, jota en ole Kairossa tai Damaskoksessa päässyt kokemaan, sillä omanikäisten naisten tapaaminen on aina ollut tosi hankalaa. Yleensä naispuoliset henkilöt ovat olleet jonkun tutun 16-vuotiaita sukulaisia, jotka osaavat tarpeeksi englantia, ja ne naimisissa olevat naiset ovat jääneet jonnekin taustalle. Nyt pääsin torstaina ompelukeskuksen vetäjän luokse lounaalle ja naisten kokoukseen. Lounas oli toki kello yhdeksän aamulla ja niin tuhti, että selvisin sillä kello seitsemään illalla. Mutta se papadum-leipä, mmm. Hyvä, etten alkanut itkeä onnesta, sillä se oli niin maukasta eikä vain tulista. Kahdentoista aikaan oli joku naisten kokous, josta en toki tajunnut hölkäsen pöläystä. Temppeliin eli pelkistettyyn huoneeseen, jonka päädyssä on alttari, saapui päälle kaksikymmentä naista. Siinä sitä sitten ilmeisesti vitsailtiin, suunniteltiin jotain tulevaa ja kirjoiteltiin yhteystietoja tarkkaan ylös. Joku mummeli aina välillä piti mua kädestä ihan intona, mikä toki oli suloista, mutta oikeastaan toivoin siinä helteessä, ettei tarvitsisi vielä kämmenestäkin alkaa hiota.

Parin tunnin kokoustamisen jälkeen alkoi rukoilu, jota kesti sellaiset 40 minuuttia. Olin jo 20 minuutin kohdalla valmis pakenemaan paikalta, mutta kun ei ollut yhtään sopivaa kohtaa.. Rukoilun jälkeen suoritettiin temppelimenoja ja hieman naureskelin sille, kuinka täällä käyn näköjään sujuvasti yhden päivän aikana hindu- ja buddhalaistemppelissä. Sitten istahdettiin taas lattialle ja nautittiin teestä ja banaanista. Olisin taas ollut pikkuhiljaa valmis lähtemään, mutta eikös ulkona ollut kunnon rankkasade. No, mitä tekevät naiset: ottavat esiin rummun, kilkuttimet ja haitaripianon ja alkavat laulaa ja tanssia. Mitä sitä muutakaan tekisi, kun on sateen takia jumissa? Luulen, että tätä laulun ja tanssin tietynlaista arkisuutta ja spontaaniutta tulee vielä ikävä.

 

Eilen oli tosiaan ihan tarpeeseen tullut puolikoomailupäivä, mitä nyt kävin tyttöjen koululla heidän tanssinumeronsa tiimoilta ja tietysti naisia opettamassa. Tänään oli sitten sen oman ajan vuoro. Bussilla ensin Katmanduun ja sieltä sitten eteläiseen Pataniin, joka oli ennen itsenäisen kuningaskunnan pääkaupunki ja tunnetaan nykyään taiteiden kaupunkina, vaikka Katmandu on jo kasvanut sen ympärille. Toki fiksu ihminen voisi ensimmäistä kertaa uuteen paikkaan mennessä ottaa vaikkapa taksin, mutta ehei, minä hyppäsin ekaan Toyota Hiaceen eli mikrobussiin ja toivoin osaavani hypätä oikeassa kohtaa ulos. Jonkin bussiaseman kohdalla sisäänheittäjä- ja rahastajakundi vinkkasi, että mun pitäisi jäädä pois. Oukkidoukki. Arvaatte varmaan, että olin ihan pihalla. Saatoin ehkä kävellä vartin verran väärään suuntaan. Ehkä. Vihdoin hiffasin yhdestä kaupan kyltistä olevani kartan ulkopuolella, joten ei muuta kuin nokka kohti pohjoista. Täällä tulee kyllä suuntavaisto ja kaikki navigointitaitojen rippeetkin tarpeeseen, kun missään ei ole tienviittoja ja nähtävyyksien luona joutuu arvuuttelemaan, onko tämä nyt Golden Temple vai Swathi Temple vai mikä. Silti olen joka kerta pärjännyt ihan mainiosti.

Patanin Durbar-aukiolla fiilistelin temppeleitä ja aukiolta johtavalta kadulta bongasin ensimmäisen esineen, jonka tiedän haluavani täältä ostaa. Myyntimiehet ovat vaan niin erilaisia täällä, kuin vaikkapa Kairossa. Jäin siihen liikkeen eteen tutkailemaan yhtä thangka-tyylin maalausta ja myyjä sitten näytti mulle toisen samantyylisen maalauksen. Hymähdin siihen, että kiva on tuokin, mutta taidanpa vielä katsella. ”Okay.” Eikä muuta. Siis täh. Fiilistelin siinä sitten kaikkia naamioita, metallipatsaita, tanssijanukkeja ja korvakoruja ennen kuin päädyin Cafe Swothaan. Ah, mikä keidas. Rauhallinen ja viileä pikkukahvila, jonka sisäpihalla nautin raikkaasta minttusitruunamehusta (Lähi-itä-fiilis!) ja paahtopaistisalaatista. Lihaa parempaa oli itse asiassa se balsamicolla maustettu salaatti. Mums. Kahvilan jälkeen päädyin Kumbeshwar Mahadev Mandirin temppelialueelle, jossa tosiaan kuvia ottaessani huomasin vihdoin, missä olen. Pitkät piuhat tai jotain.

Seikkailin ympäri kaupunkia etsien vanhaa pohjoisporttia ja sieltä yhtä kehuttua kahvilaa. Tuon matkaoppaan kartat tuntuvat lievästi sanottuna suuntaa-antavilta, mutta selvisinpä perille kuitenkin. Itse kahvila ei mua kuitenkaan innostanut, joten päätin jatkaa kaupungin länsipuolelle YK-rakennuksen lähellä sijaitsevalle ravintola-alueelle katsomaan, josko tuolla ex patien suosimalla alueella olisi hieman länsimaisempi meno. Ei ollut. Meinasin missata koko kadun, koska se näytti niin tavalliselta sähköjohtokimppuineen ja pikkukauppoineen. Jotenkin Lähi-idässä tottui siihen, että aina on niitä länsimaisuuden pesäkkeitä, joissa käydä lievittämässä kulttuurisokkia, mutta täällä niitä saa kyllä todella etsiä. Kävin kuitenkin nauttimassa iltapäiväcappuccinon La Trio –kahvilassa. Olipa outoa juoda kahvia ensimmäisen kerran kuukauteen, sillä olin ihan unohtanut sen verensokerin laskun, mikä siitä seuraa. Kahvipulla olisi pitänyt tajuta ottaa.

Kotimatkalla hyppäsin taas mikrobussiin, joka sopivasti odotteli kadun varressa. Ei muuten paha hinta tuo 15 rupiaa (1 euro on n. 130 rupiaa), kun vertaa vaikka siihen taksiin, joka olisi maksanut ainakin 300 rupiaa. Muutenkin päivä oli ihan kohtuuhintainen: bussi Katmanduun ja takaisin yhteensä 95 rupiaa, mikrobussit 30, lounas 570 (shock horror) ja cappuccino 130 rupiaa eli yhteensä vähän päälle kuusi euroa. Kallein päiväni tähän mennessä! Viidessä viikossa olen käyttänyt täällä kaiken kaikkiaan 25 euroa. Toki en ole shoppaillut vielä mitään hoitoainetta kummempaa.

Olen muuten tainnut käydä Katmandussa aika monta kertaa lyhyen ajan sisään bussilla tai sitten olen yksi harvoista länsimaalaisista, jotka siellä käyvät, koska heti kun pääsin paluumatkalla bussiasemalle, pojat hihkaisivat: ”Banepa!” ja kiidättivät mut oikeaan bussiin. Käy se näinkin!

Tätä kuvaa tosiaan tsekkaan nykyään päivittäin, jotta tiedän, milloin kannattaa käydä suihkussa niin että saa hiukset kuivattua. milloin kännykän saa ladattua ja niin edelleen.. Tämänhetkinen sähkökatkoaikataulu siis kyseessä. Hieman huvittaa tuo huomautus mahdollisista lisätunneista " in leakage-prone areas," sillä kyllä se vähän kyrsisi, jos yllättäen sähkökatkoa kestäisi kuusi tuntia odotettua pidempään. Me kuulumme 6.ryhmään ja toistaiseksi aikataulut ovat pitäneet lähes minuutin tarkkuudella paikkansa.  

Mä sitten niin tykkään noista ompelijanaisista! Eilen oli tosiaan eka tunti ja raahauduin sinne kipeänä aamukymmeneltä. Ajattelin, että kyllä mä nyt yhden 45 minuuttia vedän vaikka missä tuskanhiessä, mutta joo, päädyin olemaan siellä kaksi tuntia. Ensin tuli taas lievä epätoivo, kun mä istun pöydän ääressä ja sellaiset kymmenen naista vaan vääntää ja vääntää ompeluksiensa kanssa. Yritin siinä päätellä, että oliko tämä hengailu niiden mielestä se oppitunti vai olettivatko ne, että mä alan huseeraamaan siinä, vai mitä kummaa. Yht’äkkiä sitten yhdentoista jälkeen naiset pistivät pillit pussiin ja istuivat silmät kirkkaina mun pöydän ympärille. No, mikäs siinä sitten koomasta heräillessä.

Mun koordinaattori ja Jayandra olivat edellispäivänä selittäneet mulle, että nuo naiset eivät osaa sitten ollenkaan englantia. ”Just teach them Hello and basics like that.” Tämän takia mulla oli mun nepali-englanti-fraasikirja mukana ja olin valmistellut materiaalia tyyliin aakkoset ja numerot. No eikä mitä! Siellä me melkein vedettiin oikeata keskustelua, toisten kanssa toki paremmin kuin toisten. Kerrottiin perheistämme ja päivän perusaskareista, ruohonleikkuusta ja vauvan jatkuvasta kantamisesta. Että siinä noille mokomille miehille, hah! Jotenkin vaan niin huvitti se täydellinen aliarviointi.

Käyn nyt ainakin toistaiseksi joka toinen päivä opettamassa aamuryhmää ja joka toinen päivä iltapäiväryhmää. Eilisryhmän tasosta innostuneena valmistelin tälle päivälle kaikenlaista sanastoa ja keskustelunaihetta, mutta totta kai tää ryhmä sitten oli sellainen, jonka kanssa tankattiin ihan perussanastoa ja rämähdettiin nauramaan, kun ei uskallettu vastata ”What is your name?”-kysymykseen. Niitä ujostutti niin kovasti, että mun oli pakko alkaa puhua todella haparoivaa nepalia, jotta saatiin yhtä lailla nauraa sitten sillekin.

Molemmat ryhmät ovat vaan niin hauskoja. Ikähaarukka on noin 17-vuotiaasta 35-vuotiaaseen ja monenlaista tarinaa mahtuu joukkoon jo ihan näillä perustekijöillä: yksikin 20-vuotias on itse orpo, mutta jo 3-vuotiaan pojan äiti. Se innostus vaan on ihan käsin kosketeltavaa ja mulle varsinkin juuri nyt todella tärkeätä. Aivan ihanaa, kun astuu sisään siihen noin 12 neliön huoneeseen ja koko lauma helähtää ”Namaste!”-tervehdykseen ja kihertää innoissaan. On siellä niitä vakavampiakin tapauksia, jotka katsovat huoneen nurkasta kuitenkin silmä kovana ihan koko tunnin.

Tänään tunnin lopussa tuon ompelukeskuksen vetäjä, suloinen 62-vuotias nainen pyysi mut kotiinsa. Tämä oli taas sarjassamme kutsuja, joista ei kieltäydytä. Tämän opettajan talo sijaitsee Banepan uusien talojen alueella, mikä tarkoittaa noin viimeisen kymmenen vuoden aikana peltojen keskelle rakennettuja taloja. Siellä riisipeltojen ja maissintähkien keskellä Banepan keskusta tuntuu jo suurkaupungilta. Kuljimme noin vartin verran teitä, jotka ovat oikeastaan vain kivi- ja hiekkakasoja, ja tervehdimme kaikkia opettajan tuttuja kaupanpitäjistä peltotyöläisiin. Törmäsimmepä vielä opettajan ”something-something” sukulaisiin eli ihan selvällä logiikalla vähän kaukaisempiin sukulaisiin. Heidän kanssaan käytiin taas tämä sama keskustelu: ”Where are you from?” ”I’m from Finland.” ”Ah, England.” ”No, Finland.” ”Oh, Pinland?” ”Yees..” Täällä kun ei ole v- eikä f-äännettä.

Opettajan talon edustalla tapasin hänen äitinsä pesemässä pyykkiä: täällä pyykki pestään ulkona kylmässä vedessä saavissa. Ennen kuin astuimme sisään, opettajan sanoi: ”My husband you meet. My husband very old. My husband very funny!” Siellä yläkerrassa se 80-vuotias pappa oli leipätaikinan ääressä krikettiottelun pauhatessa samalla telkkarista. Hyvä, etten kuukahtanut söpöydestä. Opettaja siirtyi keittiöön ja usutti miehen näyttämään mulle valokuvia heidän kahdesta tyttärestään, joista toinen asuu Katmandussa ja toinen Lontoon liepeillä. Se on jännä, miten vähäisellä kielellä tai ehkä juuri siksi, ihmiset onnistuvat välittämään niin suuria asioita: tässä oli suloinen tönö täynnä rakkautta.  

Nepalin sanajärjestyksessä verbi tulee viimeisenä ja siitä tulee ihan mielenkiintoisia lauseita välillä, kuten nytkin teetä valmistaessa multa kysyttiin: ”Milk put tea you like?” Linssisopan, paistetun pinaatin ja roti-leivän jälkeen piipahdimme viereisessä temppelissä tervehtimässä vielä kerran äitiä ja siitä lähdettiin kävelemään kohti keskustaa. Luulin, että he vain saattavat mua keskukselle, mutta mua oltiinkin viemässä musiikkia kuuntelemaan. Ei ihan joka tyttö olekaan ollut Nepalissa levynjulkaisutilaisuudessa! En kyllä suosittele sitä edes joka toiselle tytölle.. Sitä pääsee mielenkiintoiseen transsitilaan, kun kuuntelee pari tuntia puheita kielellä, jota ei ymmärrä, ja yrittää samalla pysyä hereillä, koska juhlasalin 12 tuulettimesta toimii vain kolme. Itse artisti lauloi muutaman laulun, mikä olikin tilaisuuden kohokohta. Kova yritys oli myös näyttää uusia musiikkivideoita, mutta ensimmäinen läppäri ei jaksanut pyörittää videota ja kesken toista yritystä menivät sähköt. Livahdimme sieltä sitten viimein ulos ja mua ihan nauratti, kuinka opettaja oikein hätisteli miestään ulos, ettei kukaan ehtisi enää yhyttää meitä ennen ulko-ovea.

Huomenna sitten aamuryhmän kanssa taas. Hieman haastavaa kieltämättä yrittää opettaa mitään uutta sanastoa, kun ei oo varsinaista oppikirjaa, monisteita tai taulua. Yritän pitää aika simppelinä nuo jutut ja lähinnä saada naiset puhumaan edes jonkin verran. Huomenna pitäisi kalenterin mukaan olla Katmandussa Indra Jatra-juhla, jonka haluaisin nähdä, mutta kukaan täällä ei siitä ole puhunut mitään vaan täällä juhlitaan monsuunikauden loppua ilmeisesti lauantaina. Ehkä yritän piipahtaa Katmanduun joka tapauksessa. Lauantaiaamulle mulla onkin kutsu opettajan talolle aamiaiselle, inhimilliseen kello yhdeksän aikaan jopa!

Takana tänään kahdet päikkärit, hengaus-ja opetustuokio ompelijanaisten kanssa, visiitti Manjilin kotona ja tutustuminen paikalliseen terveydenhuoltoon apteekkikäynnin muodossa. Oikeasti ihan mainio päivä ja haluaisin kirjoittaa siitä vaikka kuinka, mutta nyt ei vaan pysty. Tehotkaa, lääkkeet, tehotkaa! 

Musta on melkein söpöä, kuinka puolikuolleena apteekissakin joutuu vastailemaan kysymyksiin siitä, mistä on tullut ja mitä kieltä me puhutaan, ja kuuntelemaan vielä apteekkarin Euroopan-reissun kokemuksia. Onneksi muut asiakkaat alkoivat antaa sille jo pahaa silmää, niin pääsin kohtuuajassa pois.

Omassa mielessä tällä hetkellä lähinnä se, kuinka helpottavaa oli jutella Paulin kanssa eilen. Ihan vaan naureskella typerille varjoeläimille ja meidän feikkikihlaukselle, jolle päätettiin hääpäiväkin, hih. Ihana mies. Oli aivan kullanarvoista saada nukahtaa eilisen myllerryksen jälkeen hymy huulilla ja semmoinen lämmin tunne sisällä.

Koordinaattorini ei tiedä, missä mä bunkkaan viikon päästä (koska ilmeisesti mä voinkin olla täällä keskuksessa vain kuukauden?!) eikä tiedä missä mun kannattaisi olla juhlapyhinä eikä oikeastaan tiedä mitään mistään. Ilmeisesti mulle suunnitellaan väliaikaismajoitusta viisumia halajavan Jayandran luona. Saatan päätyä jonnekin Panautin lähelle eli viereiseen kylään, tosin Intian läheistä Teraitakin ehdotettiin ja sen tyrmäsin –en halua poliittisesti levottomalle alueelle, jossa pitäisi vielä olla malarialääkityskin.

En tiedä mitä teen lokakuun loppuun asti joulukuusta puhumattakaan. En edes tiedä, missä olen ensi viikolla. Se vähäkin rutiini ja tuttuus, mitä olen täällä saanut, häviää taas. Ei edes paljoa lohduta, että huomenna pääsen vihdoin  opettamaan niille ompelijanaisille englantia, kun enhän mä pääse sitäkään sitten jatkamaan kunnolla.

Lienee ehkä ihan ymmärrettävää, että tässä tulee totisesti kysyneeksi itseltään: ”Miksi ihmeessä mä olen täällä? Mitä ihmettä mä tulin täältä hakemaan? Onko se löydettävissä näistä olosuhteista huolimatta? Kuinka paljon tästä angstista on sitä, että tää ei vain ole sitä, mitä odotin?” Jotakin halusin tällä itselleni todistaa toki, mutta täällä huomaan, ettei sitä todistettavaa niin ylenpalttisesti ollutkaan.  Enemmän kuitenkin halusin oikeasti sukeltaa täysillä johonkin järjelliseen hommaan ja oppia jotain uutta siinä sivussa. Huomaan, etteivät ne kulttuurisukellushetket yksinään kaikesta hienoudestaan huolimatta riitä, vaikka viisi vuotta sitten olisin varmasti antanut niistä oikean käteni.

En edes tiedä, onko se hyvä vai huono, että olen juuri nyt kunnon flunssakuumepöhnässä. Toisaalta kaikki tuntuu kurjemmalta kipeänä, mutta toisaalta tämä pöhnä ehkä lamauttaa mut tarpeeksi, etten jaksa lähteä kylän raitille kirkuen juoksemaan.

Huoh. Tänäänkin on sitten bandha eli lakkopäivä. Taas yksi esimerkki Nepalin kummallisuuksista. Bandhan aikaan eli yleensä noin aamukuudesta viiteen ihmiset eivät saisi mennä töihin eikä liikenne kulje. Eri poliittiset ryhmät käyttävät bandhaa tehokeinona saadakseen äänensä kuuluviin eli nyt vaalien lähestyessä bandhoja on tiedossa yhä enemmän ja enemmän. Hulluinta tässä on se, että bandhat ovat täysin laittomia ja suurin osa ihmisistä vastustaa niitä, mutta koska suurin osa bandhoista on maolaisten järjestämiä, niistä ei olla pääsemässä eroon ihan lähiaikoina. Maolaisilla kun on sen verran vaikutusvaltaa, että saavat poliiseja avukseen bandhaa tehostamaan, mikä on vähän nurinkurista, koska poliisienhan pitäisi olla lainvartijoita. Eipä se ihan niin tarkkaa taida olla..

Toivon vaan, että näitä bandhoja ei olisi nyt ihan joka päivä, ja että tervehdyttyäni pääsisin Katmanduun seuraamaan Indra Jatra –juhlaa. Samoin olisi ihan kiva, jos Paulin visiitin aikaan päästäisiin kulkemaan suunniteltuina päivinä kaupungista toiseen. Toivoa sopii, että suurten juhlapyhien aikaan aktivistitkin keskittyisivät lakkoilun sijaan viettämään juhlaa perheensä kanssa. Hieman myös turhauttaa se, että mikään asia ei tule edistymään bandhan aikana, kun ei kukaan kävelymatkaa kauempana pääse minnekään eikä kukaan työn puolesta tavoitettava henkilö ole paikalla. Pieniähän nämä mun murheet täällä ovat, kun miettii, millä tavalla tää maa seisahtaa aivan täysin ja milloin sattuu. Yritä tässä sitten saada kehitystä rullamaan ja hankkia perheelle elantoa.

Voi Manjil. Nousin tässä seitsemän jälkeen ja huomasin, että kännykkä vilkkui. Yksi missattu puhelu 6:23 ja kaksi tekstiviestiä. Manjil ilmoitti, että äitinsä oli kutsunut minut aamiaiselle ja oli siksi tullut hakemaan minua. Voisinko soittaa, kun saan viestin? Voi apua. Siinä sitten toinen silmä ja sierain vielä kiinni tekstaamaan, että olen vielä liian kipeä sosialisoidakseni. Mutta eipä hätää, ilmeisesti Manjil oli kertonut äidilleen minun ’tilanteestani’ ja äiti tekisi minulle keittoa! Voi apua. Yritä siinä sitten kohteliaasti sanoa, että ihan oikeasti mieluummin en aamuseitsemältä särkyisenä lähtisi aamupalalle toiselle puolelle kylää. Kun sen vaan tietää, että sitä pitäisi kuitenkin jaksaa hymyillä ja vastailla kysymyksiin, nyökkäillä ja katsella valokuvia siitä huolimatta, että tekee mieli sahata oma pää poikki. Toivottavasti haluavat kutsua minut jokin toinen kerta, yhden yön varoitusajasta en toki haaveile edes!