Hieno suunnitelma oli tälle päivälle käydä hoitamassa Paulin reissuun liittyviä asioita, kävellä Swayambhun stupalle kaupungin länsipuolelle ja syödä vähän pitsaa. Toteutuiko? No ei. Sain mä sentään puolet asioista hoidettua ja pitsan syötyä eli ihan täysin mönkään ei mennyt. Olin onnistunut nukkumaan jotenkin huonosti niin, etten millään olisi jaksanut nousta ja yritin sitten vielä torkkua aamupalan jälkeen. Ei se vaan aja samaa asiaa kuin se, että saisi edes kerran viikossa nukkua niin pitkään kuin huvittaa.

Käynnistysvaikeuksien jälkeen pääsin vihdoin Katmanduun ja bussilippuja ostamaan. Matkustaminen täällä varsinkin juhlapyhien aikaan tuntuu olevan sellainen hullunmylly, että päädyin ostamaan liput jo nyt vähän kalliimmasta, mutta toivon mukaan myös luotettavasta firmasta. Normaalina päivänä Katmandusta lähtee noin 700 bussia, mutta Dasainin aikaan niitä lähtee 2500 ja silti ihmiset taistelevat lipuista kynsin hampain, käyttävät suhteita hyväkseen tai ostavat lippunsa mustasta pörssistä. Kaikesta tästä huolimatta useat jäävät ilman lippua. Normaalisti lippuja ei välttämättä tarvitsisi ostaa etukäteen tai aikaisintaan edellispäivänä, mutta Paulin täällä ollessa täällä vietetään Nepalin toiseksi suurinta juhlaa, Tiharia. Meillä on sen verran tiukka aikataulu, että todellakaan emme halua jäädä rannalle ruikuttamaan emmekä myöskään halua joutua etsimään epätoivoisesti kaupungin toiselta puolelta lähteviä minibusseja, joiden jarrut on huollettu viimeksi joskus mun viisivuotissyntymäpäivän aikaan.

Pieni sisäinen seikkailijani haluaisi matkustaa halvalla pikku minibussilla ja jutustella muiden matkustajien kanssa, mutta yleisin kommentti pitkän matkan minibussimatkustamisesta tuntuu olevan, ettei se ole sen arvoista. Nepalissa on muutenkin 30-kertainen riski kuolla liikenneonnettomuudessa länsimaihin verrattuna ja suurin osa näistä onnettomuuksista tapahtuu juuri näissä minibusseissa. Turistibussit ajavat hiljempaa, joten matkamme kestää noin 1,5 tuntia pidempään, mutta mieluummin venyttelen määränpäässä kuin hoitelen murtuneita luita sairaalassa. Lisäksi matkustusmukavuus on näissä turistibusseissa parempi, etenkin jos sattuu olemaan pitkän puoleinen henkilö, millä on oikeasti vähän merkitystä, kun matkustaa noin seitsemän tunnin matkan kolmena päivänä. Huomaako kaikesta tästä selittelystä, että oikeasti haluaisin mennä minibussilla ja yritän puhua itseäni tämän järkiratkaisun puolelle? Liput on nyt kuitenkin ostettu, joten ei auta vatvoa. Parempi varmasti näin. Kunhan vielä muistan soittaa bussifirmalle kutakin bussimatkaa edeltävänä päivänä ja varmistaa tulomme.

(Ulvooko tuolla ulkona meidän kiimainen koira vai huutaako naapurin vauva taas? Lasittomien ikkunoiden yksi huono puoli: kaikki kuuluu kaikkialle.)

Roadhouse Cafen pizzan ja wifin äärellä kului tovi jos toinenkin. Olipa muuten outoa olla paikassa, jossa asiakkaina oli vain ulkomaalaisia. Jokin siinä vaan tuntuu kummalliselta, mikä on ihan hassua tavallaan, koska täällä Banepassa ja turistialueen ulkopuolellahan mä loistan kuin valkoinen majakka, minkä pitäisi tuntua varmasti oudommalta. Iltapäiväsade yllätti, kun olin tekemässä lähtöä, joten ei auttanut muu kuin tilata cafe latte. Oli muuten hyvää ja pehmeää. Tässä vaiheessa kello oli jo sen verran paljon, etten olisi millään ennättänyt Swayambhulle ja takaisin, joten jäin Thameliin katsastamaan Pilgrims-kirjakauppaa.

Mikä ihana kauppa.  Yläkerran kaunokirjallisuusosastoa selatessani pysähdyin yht’äkkiä kuuntelemaan kummallista ääntä. Hetki meni, ennen kuin tajusin, mikä minut oli yllättänyt. Hiljaisuus. Kaiken maailman Nepal- ja Himalaja-kirjojen lisäksi kaupassa oli paljon matkamuistoja, joten pystyin tutkailemaan hintatasoa hyvin. Noita hintoja enempää ei varmastikaan kannata perusmatkamuistoista maksaa missään pikkukojussa, sillä Pilgrims on kuitenkin turistialueella sijaitseva ’fixed price’ –kauppa. Siellä oli kaikkea ihanaa koruista saippuoihin, suitsukkeista valokuvakehyksiin, kankaanpainantakuvioista antiikkisiin gramofoneihin. Sain jo paljon tuliaisideoita, joten kannattaa vinkata hyvissä ajoin, jos jotain tietyntyyppistä haikailee!  Matkamuistoja katsellessa tuli muuten kovasti mummia ikävä, sillä tosi monet mummilla olleet esineet tunnistan nyt Nepalista ostetuiksi: on naamiota, pikkukitaraa, pyöritettävää pikkurumpua, erilaisista metalleista koottua rannekorua.. Tekisi niin mieli laittaa vaan viestiä, että hei arvaa, mäkin ajattelin, että joku paikallinen soitin olisi kiva ostaa, ja että nuo rannekorut on muuten ehdottomasti parhaita, mitä täältä saa, edelleenkin! Että on meillä kuule hyvä maku, molemmilla.

Paluumatkan aika koitti ja käväisin hakemassa Thamelin isosta marketista vettä. Jestas mikä tavarataivas. Ihan ahdisti. Hyllykaupalla jenkkituotteita, käytävät täynnä travellereitä ja hinnat pilvissä. Limsapullo, joka Banepassa maksaisi 15 rupiaa oli tuolla 65 rupiaa. Ei tuollaisenakaan tietty länsimaalaiselle paha hinta, mutta takapajulan asukas nostaa tälle kulmiaan. Kuulin muuten suomeakin! ”Ai vitsi juu..” Sade vielä ripotteli, mutta se tuntui vain mukavalta vaihtelulta kuumuuteen ja pölyyn verrattuna. Bussissa yllätin itseni toteamalla, että oikeastaan tykkään enemmän matkustaa busseissa, joissa soitetaan musiikkia. Mistä tää nyt tuli? Se tosin auttaa, että volyymitaso on täällä kohtuullinen eikä päätä hajottava, niin kuin Lähi-idässä usein tuppaa olemaan.

Kello on jo puoli kymmenen täällä ja minä edelleen ylikierroksilla. Yhdestä kaupunkivisiitistä. Kaikenlaiset ajatukset pyörii päässä, mutta josko tässä yrittäisi rauhoittua ja miettiä vaikkapa, mitä huomisen aamutunnilla käsittelisi. Muistan, kun keväällä olin yhden toisen järjestön haastattelussa ja kysyin haastattelijalta, minkälaisia ongelmia Nepalissa olleilla vapaaehtoisilla on ollut. Kuulemma sopeutuminen rauhalliseen, hiljaiseen elämään on ollut hankalinta. Itsellä se ei tosiaan ole tässä viime aikoina ollut päällimmäisin ongelma, mutta tottahan se on: elämä täällä on verkkaista. Päivällä käydään töissä, koulussa tai pidetään sitä perheen liikettä auki ja seurustellaan samalla naapurien kanssa. Illalla syödään, hengaillaan ja katsellaan telkkaria. Tähän vaihtelua tuovat vain juhlapyhät, joiden aikana juhliminen keskittyy temppelialueelle, nukkumiseen ja perheen kanssa syömiseen. Ei täällä hengailla iltamyöhään kahviloissa, vaan kaikki paikat sulkeutuvat yhdeksän aikaan viimeistään. Ei käydä leffassa tai teatterissa. Trekkaus on turistien puuhaa. Täällä asuvalle elämä tietenkin täyttyy sosiaalisista kuvioista, mutta ulkopuolisen on vähän vaikea saada siitä samalla tavalla mitään irti ja niinpä tuo jokaviikkoinen käynti jossain muualla on tuiki tarpeellinen piristysruiske. Nyt pitäisi vaan sen vaikutuksen laskea hetkellisesti, jotta saisin nukuttua..

Iltapäivätunnin jälkeen kävin vähän kylällä pyörimässä, ostamassa vihkoa nepalin sanoja varten ja jotain herkkua ihan muuten vaan. Ilmassa oli tulevan sateen tuntua ja kylä oli perjantai-iltapäivää kohden muutenkin hiljenemässä. Avonaisista oviaukoista vyöryi kadulle lämpimiä tuoksuja, kun kauppiasnaiset pyörittivät mausteita laakeissa koreissa ja pienien kuppiloiden kokit nostelivat lautasille tuoreita nuudeleita ja donitseja. Päästyäni takaisin keskukselle taivas jo repesi.

Pikku hiljaa yritän rauhoittua näistä angsteistani. Eilisaamuisen pikkuhepulini jälkeen Jayandra sai koordinaattorin paikalle ja nyt meillä on ainakin jonkinlainen suunnitelma loppuajalle. Olen täällä keskuksella Paulin tuloon asti eli vielä kuukauden. Sinä aikana elämä tulee olemaan aika juhlapainotteista, sillä ensi viikon perjantaina koulut sekä tuo ompelijakeskuskin sulkevat Dasain-juhlan valmisteluja varten. Ompelijakeskus on kiinni 9 päivää, mutta koulut ovat kiinni pari, kolme viikkoa riippuen siitä, keneltä kysyy. Virallisesti Dasain alkaa 11.10. ja loppuu 16.10. Dasainin aikaan voin joko lähteä reissaamaan (mutta bussit ovat niin täynnä ettei sitä suositella), mennä Katmanduun tai hengailla Jayandran perheen kanssa. Luulen, että pari yötä Katmandussa omassa rauhassa voisi tehdä ihan terää ja sitten voisi olla varsin mukavaa nähdä, miten Nepalin suurinta perhejuhlaa perheen kesken oikeasti vietetään.

Siitä sitten puolitoista viikkoa keskuselämää ja onkin jo Paulin visiitin vuoro. Niiden kahden viikon jälkeen siirryn suunnitelmien mukaan Balthaliin, joka on tässä noin 15 km päässä sijaitseva kylä. Siellä mun olisi tarkoitus päästä kouluun hommiin, mikä voisi olla ihan mukavaa selkeiden päivärutiinien kannalta. Balthalin alue vaikuttaa myös ihan kivalta, sillä se on tämän seudun trekking-reittien keskipiste eli maisemien pitäisi olla ihan hienoja. Siellä tosiaan se puolisentoista kuukautta ja sittenhän mä olenkin jo taas kotona. Nopeastihan tää reissu menee!

Epätietoisuus tulevasta olinpaikasta jatkuu edelleen.. Jayandra kävi täällä aamulla yrittäen sopia mulle enkun tunteja siihen kiinalaisten rakentamaan collegeen. Totesin, että mun on hieman vaikea suunnitella mitään, kun en tiedä, missä tulen olemaan. ”No problem.” Totesin siihen painokkaasti: ”It IS a problem.” Nepalilaisessa mittakaavassa vedin siis kunnon raivarit. Täällä kun kaikki pitäisi hoitaa iloisesti, vitsaillen ja nauraen. Ei vaan aina irtoa.

Mutta juu, kävin opettamassa iltapäivän ryhmää. Vihdoinkin sain siellä useammasta irti enemmän kuin vain huivin takana nolostunutta kiherrystä, mikä oli tosi mukavaa. Esittelin tällä kertaa Suomea postikorttien avulla. Suurinta mielenkiintoa herättivät eläimet eikä varmaan vähiten siksi, että demonstroin antaumuksella, miten käyttäytyvät sekä karhu että susi. Jotenkin suloista oli, kun yhden kollaasikortin punainen ja hieman ränsistynyt maalaismökki kirvoitti kysymyksen: ”Sister, your village?”

Iltapäivällä lähdin Jayandran kanssa käymään Chirassa(?) ja Nalassa muutaman kilometrin päässä. Jayandran kanssa hengaaminen on muuten helpottunut huomattavasti sen jälkeen, kun hän tajusi, että mä olen varsin varattu. Miehistä saa vaan enemmän irti, kun eivät yritä olla tekemässä vaikutusta! Yhtenäkin päivänä pääsin kuulemaan varsin suorasukaisia mietteitä suunnitelmistaan päästä työskentelemään Eurooppaan. Pitäisi vaan ensin löytää nainen, jonka kanssa tehdä bisnessopimus naimisiinmenosta. Että jos siellä ruudun toisella puolella on joku, jota kiinnostaa.. Ei vaan vakavasti ottaen, ihan mukava kaveri on ja hänen kauttaan pääsee juttelemaan erilaisten ihmisten kanssa.

Chira oli näistä kahdesta kylästä kaukaisempi ja melkein jo siinä ja siinä, oliko siellä mukava olla, niin köyhää siellä oli ja ihmisistä alkoi aistia jo jonkinlaista kovuutta, mihin en ole täällä aiemmin törmännyt. Kylän keskusta muodostui muutamasta talosta, joiden alakerrassa maanviljelijät myivät tuotteitaan, jotka olivat hetkeä aiemmin kantaneet selässään valtavassa korissa. Minä ja Jayandra olimme lapsia lukuun ottamatta niillä teillä ainoat ihmiset, joilla ei ollut itsensä kokoisia kantamuksia. Kävelimme Chirasta kohti Nalaa, kun taas joku nainen alkoi kysellä musta. Puheenaiheen tiedän aina viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulen sanan ”Pinland.” Niin vaan mut kutsuttiin teelle hänen luokseen, kun seuraavan kerran tulen sinne päin.

Matkan varrella katselin peruna- ja riisipeltoja ja mietin niitä naisia, joita olin aiemmin päivällä nähnyt polviaan myöten mudassa kuokkimassa peltoja päälle kolmenkymmenen asteen helteessä. Ei se oman elämän fyysisen helppouden päivittely tai toisten tilanteen kauhistelu johda toki mihinkään, mutta kieltämättä täällä tulee välillä sellainen olo, että tietyllä tavalla Suomessa itse elää irrallaan selviytymisen realiteeteista. Pysähdyimme erään keskellä peltoja sijaitsevan talon eteen ja Jayandra kysyi, haluanko teetä. No, mikä ettei. Sitä piti hauskan oloinen perhe, jonka teini-ikäinen tytär oli todella kiinnostunut musta, muttei saanut itse sanaakaan suustaan ilman, että nauraa kikatti hermostuneesti huivinsa suojissa. Ilmeisesti muut perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että mun pitäisi tulla opettamaan tytölle englantia, jotta tämä pärjäisi Dubaissa, jonne haluaa töihin. Jayandran mielestä tosin Dubai on “big problem for Nepalese people. They don’t like us. ” Tiellä kulkevat ihmiset pysähtyivät melkein kaikki kurkkimaan mua ja jossain vaiheessa melkein jo ahdisti, kun oviaukko oli mustana porukkaa, joka tuijottaa herkeämättä jokaista siemaustani. Perheen pikkutytöt tulivat esittelemään prinsessapiirustuksiaan, joissa naisilla oli neonkeltainen iho, samalla kun äitinsä koppasi pihalla olleen vesipuhvelin ripulijätökset reteästi käteensä ja heitti ne ojaan. Tänne mut kutsuttiin käymään uudestaan lokakuun ensimmäinenä päivänä, sillä heillä on jokin juhlapäivä silloin. Saas nähdä.

Nalassa vilkaisimme yhtä hindutemppeliä, jonka olin jo tyttöjen kanssa aiemmin nähnyt, ja menimme moikkaamaan Jayandran hammaslääkärituttua. ”A little tea?” No, mikä ettei, kun kerran bussikin meitä odottaisi. Ensin vähän ihmettelin tätä, mutta sitten kävi ilmi, että bussi on Jayandran ja ystävänsä yhteinen projekti. Hammaslääkäri-Sundar oli myös innokkaana opiskelemassa englantia, mutta kiinnostavinta oli jutella kuulolaitteista, sillä hänen veljellään on kuulolaite, mutta hän silti käyttää eniten viittomia. Jostain syystä ketään ei ihmetytä se, että mulla on yksi kuulolaite, mutta se, että mulla on kaksi, on useammankin ihmisen reaktiosta päätellen kummallista.

Hyppäsimme viimein bussin kyytiin ja köröttelimme ylös alas kuoppaisilla teillä heiluen neljän kilometrin matkaa lähemmäs parikymmentä minuuttia. Banepassa pääsin vielä seuraamaan ystävysten rahanjakoa, joka ei sujunut ihan niin leppoisissa merkeissä. Vihdoin bussista päästyämme Jayandra oikein puhisi, että tarvitsee muutaman minuutin rauhassa. Ilmeisesti tänään ei ollut ollut niin hyvä päivä ja rahaa oli tullut vain 500 rupiaa. Millainen on sitten hyvä päivä? 700 rupiaa. Sinänsä ymmärrän sen Eurooppa-kaipuun, jos ajattelee, että hyvänä päivänä hän saa päivän työstä käteen vähän päälle kolme euroa.

Illan kohokohta keskuksella oli ehdottomasti illallisyllätys: kanaa! Niin maukasta kanaa, että! Kyllä sitä voi ihminen pienestä olla iloinen.

Kuulkaas, mulla on pieni Nepal-high juuri nyt. Viikon opetusten ja kaiken maailman sosialisointien jälkeen pakenin tänään Pataniin etsimään länsimaista ruokaa ja vähän maisemanvaihdosta. Jotenkin se vaan iski siinä yhdellä temppelialueella kuvatessa: mä olen ihan oikeasti täällä. Nepalissa. Käppäilen jossain temppelillä, kuvailen patsaita ja kelloja ihmisten laulaessa taustalla, navigoin mikrobusseja ja elelen vaan. Oikeasti aika mahtavaa! Varmasti tää fiilis häviää taas huomisen säätöjen tai muiden myötä, mutta just nyt nautin tästä olosta. Nautin siitä, että uskalsin lähteä, että olen täällä ja pääsen näkemään ja kokemaan vaikka mitä.

Nuo ompelijanaisetkin ovat sellainen juttu, jota en ole Kairossa tai Damaskoksessa päässyt kokemaan, sillä omanikäisten naisten tapaaminen on aina ollut tosi hankalaa. Yleensä naispuoliset henkilöt ovat olleet jonkun tutun 16-vuotiaita sukulaisia, jotka osaavat tarpeeksi englantia, ja ne naimisissa olevat naiset ovat jääneet jonnekin taustalle. Nyt pääsin torstaina ompelukeskuksen vetäjän luokse lounaalle ja naisten kokoukseen. Lounas oli toki kello yhdeksän aamulla ja niin tuhti, että selvisin sillä kello seitsemään illalla. Mutta se papadum-leipä, mmm. Hyvä, etten alkanut itkeä onnesta, sillä se oli niin maukasta eikä vain tulista. Kahdentoista aikaan oli joku naisten kokous, josta en toki tajunnut hölkäsen pöläystä. Temppeliin eli pelkistettyyn huoneeseen, jonka päädyssä on alttari, saapui päälle kaksikymmentä naista. Siinä sitä sitten ilmeisesti vitsailtiin, suunniteltiin jotain tulevaa ja kirjoiteltiin yhteystietoja tarkkaan ylös. Joku mummeli aina välillä piti mua kädestä ihan intona, mikä toki oli suloista, mutta oikeastaan toivoin siinä helteessä, ettei tarvitsisi vielä kämmenestäkin alkaa hiota.

Parin tunnin kokoustamisen jälkeen alkoi rukoilu, jota kesti sellaiset 40 minuuttia. Olin jo 20 minuutin kohdalla valmis pakenemaan paikalta, mutta kun ei ollut yhtään sopivaa kohtaa.. Rukoilun jälkeen suoritettiin temppelimenoja ja hieman naureskelin sille, kuinka täällä käyn näköjään sujuvasti yhden päivän aikana hindu- ja buddhalaistemppelissä. Sitten istahdettiin taas lattialle ja nautittiin teestä ja banaanista. Olisin taas ollut pikkuhiljaa valmis lähtemään, mutta eikös ulkona ollut kunnon rankkasade. No, mitä tekevät naiset: ottavat esiin rummun, kilkuttimet ja haitaripianon ja alkavat laulaa ja tanssia. Mitä sitä muutakaan tekisi, kun on sateen takia jumissa? Luulen, että tätä laulun ja tanssin tietynlaista arkisuutta ja spontaaniutta tulee vielä ikävä.

 

Eilen oli tosiaan ihan tarpeeseen tullut puolikoomailupäivä, mitä nyt kävin tyttöjen koululla heidän tanssinumeronsa tiimoilta ja tietysti naisia opettamassa. Tänään oli sitten sen oman ajan vuoro. Bussilla ensin Katmanduun ja sieltä sitten eteläiseen Pataniin, joka oli ennen itsenäisen kuningaskunnan pääkaupunki ja tunnetaan nykyään taiteiden kaupunkina, vaikka Katmandu on jo kasvanut sen ympärille. Toki fiksu ihminen voisi ensimmäistä kertaa uuteen paikkaan mennessä ottaa vaikkapa taksin, mutta ehei, minä hyppäsin ekaan Toyota Hiaceen eli mikrobussiin ja toivoin osaavani hypätä oikeassa kohtaa ulos. Jonkin bussiaseman kohdalla sisäänheittäjä- ja rahastajakundi vinkkasi, että mun pitäisi jäädä pois. Oukkidoukki. Arvaatte varmaan, että olin ihan pihalla. Saatoin ehkä kävellä vartin verran väärään suuntaan. Ehkä. Vihdoin hiffasin yhdestä kaupan kyltistä olevani kartan ulkopuolella, joten ei muuta kuin nokka kohti pohjoista. Täällä tulee kyllä suuntavaisto ja kaikki navigointitaitojen rippeetkin tarpeeseen, kun missään ei ole tienviittoja ja nähtävyyksien luona joutuu arvuuttelemaan, onko tämä nyt Golden Temple vai Swathi Temple vai mikä. Silti olen joka kerta pärjännyt ihan mainiosti.

Patanin Durbar-aukiolla fiilistelin temppeleitä ja aukiolta johtavalta kadulta bongasin ensimmäisen esineen, jonka tiedän haluavani täältä ostaa. Myyntimiehet ovat vaan niin erilaisia täällä, kuin vaikkapa Kairossa. Jäin siihen liikkeen eteen tutkailemaan yhtä thangka-tyylin maalausta ja myyjä sitten näytti mulle toisen samantyylisen maalauksen. Hymähdin siihen, että kiva on tuokin, mutta taidanpa vielä katsella. ”Okay.” Eikä muuta. Siis täh. Fiilistelin siinä sitten kaikkia naamioita, metallipatsaita, tanssijanukkeja ja korvakoruja ennen kuin päädyin Cafe Swothaan. Ah, mikä keidas. Rauhallinen ja viileä pikkukahvila, jonka sisäpihalla nautin raikkaasta minttusitruunamehusta (Lähi-itä-fiilis!) ja paahtopaistisalaatista. Lihaa parempaa oli itse asiassa se balsamicolla maustettu salaatti. Mums. Kahvilan jälkeen päädyin Kumbeshwar Mahadev Mandirin temppelialueelle, jossa tosiaan kuvia ottaessani huomasin vihdoin, missä olen. Pitkät piuhat tai jotain.

Seikkailin ympäri kaupunkia etsien vanhaa pohjoisporttia ja sieltä yhtä kehuttua kahvilaa. Tuon matkaoppaan kartat tuntuvat lievästi sanottuna suuntaa-antavilta, mutta selvisinpä perille kuitenkin. Itse kahvila ei mua kuitenkaan innostanut, joten päätin jatkaa kaupungin länsipuolelle YK-rakennuksen lähellä sijaitsevalle ravintola-alueelle katsomaan, josko tuolla ex patien suosimalla alueella olisi hieman länsimaisempi meno. Ei ollut. Meinasin missata koko kadun, koska se näytti niin tavalliselta sähköjohtokimppuineen ja pikkukauppoineen. Jotenkin Lähi-idässä tottui siihen, että aina on niitä länsimaisuuden pesäkkeitä, joissa käydä lievittämässä kulttuurisokkia, mutta täällä niitä saa kyllä todella etsiä. Kävin kuitenkin nauttimassa iltapäiväcappuccinon La Trio –kahvilassa. Olipa outoa juoda kahvia ensimmäisen kerran kuukauteen, sillä olin ihan unohtanut sen verensokerin laskun, mikä siitä seuraa. Kahvipulla olisi pitänyt tajuta ottaa.

Kotimatkalla hyppäsin taas mikrobussiin, joka sopivasti odotteli kadun varressa. Ei muuten paha hinta tuo 15 rupiaa (1 euro on n. 130 rupiaa), kun vertaa vaikka siihen taksiin, joka olisi maksanut ainakin 300 rupiaa. Muutenkin päivä oli ihan kohtuuhintainen: bussi Katmanduun ja takaisin yhteensä 95 rupiaa, mikrobussit 30, lounas 570 (shock horror) ja cappuccino 130 rupiaa eli yhteensä vähän päälle kuusi euroa. Kallein päiväni tähän mennessä! Viidessä viikossa olen käyttänyt täällä kaiken kaikkiaan 25 euroa. Toki en ole shoppaillut vielä mitään hoitoainetta kummempaa.

Olen muuten tainnut käydä Katmandussa aika monta kertaa lyhyen ajan sisään bussilla tai sitten olen yksi harvoista länsimaalaisista, jotka siellä käyvät, koska heti kun pääsin paluumatkalla bussiasemalle, pojat hihkaisivat: ”Banepa!” ja kiidättivät mut oikeaan bussiin. Käy se näinkin!

Tätä kuvaa tosiaan tsekkaan nykyään päivittäin, jotta tiedän, milloin kannattaa käydä suihkussa niin että saa hiukset kuivattua. milloin kännykän saa ladattua ja niin edelleen.. Tämänhetkinen sähkökatkoaikataulu siis kyseessä. Hieman huvittaa tuo huomautus mahdollisista lisätunneista " in leakage-prone areas," sillä kyllä se vähän kyrsisi, jos yllättäen sähkökatkoa kestäisi kuusi tuntia odotettua pidempään. Me kuulumme 6.ryhmään ja toistaiseksi aikataulut ovat pitäneet lähes minuutin tarkkuudella paikkansa.  

Mä sitten niin tykkään noista ompelijanaisista! Eilen oli tosiaan eka tunti ja raahauduin sinne kipeänä aamukymmeneltä. Ajattelin, että kyllä mä nyt yhden 45 minuuttia vedän vaikka missä tuskanhiessä, mutta joo, päädyin olemaan siellä kaksi tuntia. Ensin tuli taas lievä epätoivo, kun mä istun pöydän ääressä ja sellaiset kymmenen naista vaan vääntää ja vääntää ompeluksiensa kanssa. Yritin siinä päätellä, että oliko tämä hengailu niiden mielestä se oppitunti vai olettivatko ne, että mä alan huseeraamaan siinä, vai mitä kummaa. Yht’äkkiä sitten yhdentoista jälkeen naiset pistivät pillit pussiin ja istuivat silmät kirkkaina mun pöydän ympärille. No, mikäs siinä sitten koomasta heräillessä.

Mun koordinaattori ja Jayandra olivat edellispäivänä selittäneet mulle, että nuo naiset eivät osaa sitten ollenkaan englantia. ”Just teach them Hello and basics like that.” Tämän takia mulla oli mun nepali-englanti-fraasikirja mukana ja olin valmistellut materiaalia tyyliin aakkoset ja numerot. No eikä mitä! Siellä me melkein vedettiin oikeata keskustelua, toisten kanssa toki paremmin kuin toisten. Kerrottiin perheistämme ja päivän perusaskareista, ruohonleikkuusta ja vauvan jatkuvasta kantamisesta. Että siinä noille mokomille miehille, hah! Jotenkin vaan niin huvitti se täydellinen aliarviointi.

Käyn nyt ainakin toistaiseksi joka toinen päivä opettamassa aamuryhmää ja joka toinen päivä iltapäiväryhmää. Eilisryhmän tasosta innostuneena valmistelin tälle päivälle kaikenlaista sanastoa ja keskustelunaihetta, mutta totta kai tää ryhmä sitten oli sellainen, jonka kanssa tankattiin ihan perussanastoa ja rämähdettiin nauramaan, kun ei uskallettu vastata ”What is your name?”-kysymykseen. Niitä ujostutti niin kovasti, että mun oli pakko alkaa puhua todella haparoivaa nepalia, jotta saatiin yhtä lailla nauraa sitten sillekin.

Molemmat ryhmät ovat vaan niin hauskoja. Ikähaarukka on noin 17-vuotiaasta 35-vuotiaaseen ja monenlaista tarinaa mahtuu joukkoon jo ihan näillä perustekijöillä: yksikin 20-vuotias on itse orpo, mutta jo 3-vuotiaan pojan äiti. Se innostus vaan on ihan käsin kosketeltavaa ja mulle varsinkin juuri nyt todella tärkeätä. Aivan ihanaa, kun astuu sisään siihen noin 12 neliön huoneeseen ja koko lauma helähtää ”Namaste!”-tervehdykseen ja kihertää innoissaan. On siellä niitä vakavampiakin tapauksia, jotka katsovat huoneen nurkasta kuitenkin silmä kovana ihan koko tunnin.

Tänään tunnin lopussa tuon ompelukeskuksen vetäjä, suloinen 62-vuotias nainen pyysi mut kotiinsa. Tämä oli taas sarjassamme kutsuja, joista ei kieltäydytä. Tämän opettajan talo sijaitsee Banepan uusien talojen alueella, mikä tarkoittaa noin viimeisen kymmenen vuoden aikana peltojen keskelle rakennettuja taloja. Siellä riisipeltojen ja maissintähkien keskellä Banepan keskusta tuntuu jo suurkaupungilta. Kuljimme noin vartin verran teitä, jotka ovat oikeastaan vain kivi- ja hiekkakasoja, ja tervehdimme kaikkia opettajan tuttuja kaupanpitäjistä peltotyöläisiin. Törmäsimmepä vielä opettajan ”something-something” sukulaisiin eli ihan selvällä logiikalla vähän kaukaisempiin sukulaisiin. Heidän kanssaan käytiin taas tämä sama keskustelu: ”Where are you from?” ”I’m from Finland.” ”Ah, England.” ”No, Finland.” ”Oh, Pinland?” ”Yees..” Täällä kun ei ole v- eikä f-äännettä.

Opettajan talon edustalla tapasin hänen äitinsä pesemässä pyykkiä: täällä pyykki pestään ulkona kylmässä vedessä saavissa. Ennen kuin astuimme sisään, opettajan sanoi: ”My husband you meet. My husband very old. My husband very funny!” Siellä yläkerrassa se 80-vuotias pappa oli leipätaikinan ääressä krikettiottelun pauhatessa samalla telkkarista. Hyvä, etten kuukahtanut söpöydestä. Opettaja siirtyi keittiöön ja usutti miehen näyttämään mulle valokuvia heidän kahdesta tyttärestään, joista toinen asuu Katmandussa ja toinen Lontoon liepeillä. Se on jännä, miten vähäisellä kielellä tai ehkä juuri siksi, ihmiset onnistuvat välittämään niin suuria asioita: tässä oli suloinen tönö täynnä rakkautta.  

Nepalin sanajärjestyksessä verbi tulee viimeisenä ja siitä tulee ihan mielenkiintoisia lauseita välillä, kuten nytkin teetä valmistaessa multa kysyttiin: ”Milk put tea you like?” Linssisopan, paistetun pinaatin ja roti-leivän jälkeen piipahdimme viereisessä temppelissä tervehtimässä vielä kerran äitiä ja siitä lähdettiin kävelemään kohti keskustaa. Luulin, että he vain saattavat mua keskukselle, mutta mua oltiinkin viemässä musiikkia kuuntelemaan. Ei ihan joka tyttö olekaan ollut Nepalissa levynjulkaisutilaisuudessa! En kyllä suosittele sitä edes joka toiselle tytölle.. Sitä pääsee mielenkiintoiseen transsitilaan, kun kuuntelee pari tuntia puheita kielellä, jota ei ymmärrä, ja yrittää samalla pysyä hereillä, koska juhlasalin 12 tuulettimesta toimii vain kolme. Itse artisti lauloi muutaman laulun, mikä olikin tilaisuuden kohokohta. Kova yritys oli myös näyttää uusia musiikkivideoita, mutta ensimmäinen läppäri ei jaksanut pyörittää videota ja kesken toista yritystä menivät sähköt. Livahdimme sieltä sitten viimein ulos ja mua ihan nauratti, kuinka opettaja oikein hätisteli miestään ulos, ettei kukaan ehtisi enää yhyttää meitä ennen ulko-ovea.

Huomenna sitten aamuryhmän kanssa taas. Hieman haastavaa kieltämättä yrittää opettaa mitään uutta sanastoa, kun ei oo varsinaista oppikirjaa, monisteita tai taulua. Yritän pitää aika simppelinä nuo jutut ja lähinnä saada naiset puhumaan edes jonkin verran. Huomenna pitäisi kalenterin mukaan olla Katmandussa Indra Jatra-juhla, jonka haluaisin nähdä, mutta kukaan täällä ei siitä ole puhunut mitään vaan täällä juhlitaan monsuunikauden loppua ilmeisesti lauantaina. Ehkä yritän piipahtaa Katmanduun joka tapauksessa. Lauantaiaamulle mulla onkin kutsu opettajan talolle aamiaiselle, inhimilliseen kello yhdeksän aikaan jopa!

Takana tänään kahdet päikkärit, hengaus-ja opetustuokio ompelijanaisten kanssa, visiitti Manjilin kotona ja tutustuminen paikalliseen terveydenhuoltoon apteekkikäynnin muodossa. Oikeasti ihan mainio päivä ja haluaisin kirjoittaa siitä vaikka kuinka, mutta nyt ei vaan pysty. Tehotkaa, lääkkeet, tehotkaa! 

Musta on melkein söpöä, kuinka puolikuolleena apteekissakin joutuu vastailemaan kysymyksiin siitä, mistä on tullut ja mitä kieltä me puhutaan, ja kuuntelemaan vielä apteekkarin Euroopan-reissun kokemuksia. Onneksi muut asiakkaat alkoivat antaa sille jo pahaa silmää, niin pääsin kohtuuajassa pois.

Omassa mielessä tällä hetkellä lähinnä se, kuinka helpottavaa oli jutella Paulin kanssa eilen. Ihan vaan naureskella typerille varjoeläimille ja meidän feikkikihlaukselle, jolle päätettiin hääpäiväkin, hih. Ihana mies. Oli aivan kullanarvoista saada nukahtaa eilisen myllerryksen jälkeen hymy huulilla ja semmoinen lämmin tunne sisällä.

Koordinaattorini ei tiedä, missä mä bunkkaan viikon päästä (koska ilmeisesti mä voinkin olla täällä keskuksessa vain kuukauden?!) eikä tiedä missä mun kannattaisi olla juhlapyhinä eikä oikeastaan tiedä mitään mistään. Ilmeisesti mulle suunnitellaan väliaikaismajoitusta viisumia halajavan Jayandran luona. Saatan päätyä jonnekin Panautin lähelle eli viereiseen kylään, tosin Intian läheistä Teraitakin ehdotettiin ja sen tyrmäsin –en halua poliittisesti levottomalle alueelle, jossa pitäisi vielä olla malarialääkityskin.

En tiedä mitä teen lokakuun loppuun asti joulukuusta puhumattakaan. En edes tiedä, missä olen ensi viikolla. Se vähäkin rutiini ja tuttuus, mitä olen täällä saanut, häviää taas. Ei edes paljoa lohduta, että huomenna pääsen vihdoin  opettamaan niille ompelijanaisille englantia, kun enhän mä pääse sitäkään sitten jatkamaan kunnolla.

Lienee ehkä ihan ymmärrettävää, että tässä tulee totisesti kysyneeksi itseltään: ”Miksi ihmeessä mä olen täällä? Mitä ihmettä mä tulin täältä hakemaan? Onko se löydettävissä näistä olosuhteista huolimatta? Kuinka paljon tästä angstista on sitä, että tää ei vain ole sitä, mitä odotin?” Jotakin halusin tällä itselleni todistaa toki, mutta täällä huomaan, ettei sitä todistettavaa niin ylenpalttisesti ollutkaan.  Enemmän kuitenkin halusin oikeasti sukeltaa täysillä johonkin järjelliseen hommaan ja oppia jotain uutta siinä sivussa. Huomaan, etteivät ne kulttuurisukellushetket yksinään kaikesta hienoudestaan huolimatta riitä, vaikka viisi vuotta sitten olisin varmasti antanut niistä oikean käteni.

En edes tiedä, onko se hyvä vai huono, että olen juuri nyt kunnon flunssakuumepöhnässä. Toisaalta kaikki tuntuu kurjemmalta kipeänä, mutta toisaalta tämä pöhnä ehkä lamauttaa mut tarpeeksi, etten jaksa lähteä kylän raitille kirkuen juoksemaan.

Huoh. Tänäänkin on sitten bandha eli lakkopäivä. Taas yksi esimerkki Nepalin kummallisuuksista. Bandhan aikaan eli yleensä noin aamukuudesta viiteen ihmiset eivät saisi mennä töihin eikä liikenne kulje. Eri poliittiset ryhmät käyttävät bandhaa tehokeinona saadakseen äänensä kuuluviin eli nyt vaalien lähestyessä bandhoja on tiedossa yhä enemmän ja enemmän. Hulluinta tässä on se, että bandhat ovat täysin laittomia ja suurin osa ihmisistä vastustaa niitä, mutta koska suurin osa bandhoista on maolaisten järjestämiä, niistä ei olla pääsemässä eroon ihan lähiaikoina. Maolaisilla kun on sen verran vaikutusvaltaa, että saavat poliiseja avukseen bandhaa tehostamaan, mikä on vähän nurinkurista, koska poliisienhan pitäisi olla lainvartijoita. Eipä se ihan niin tarkkaa taida olla..

Toivon vaan, että näitä bandhoja ei olisi nyt ihan joka päivä, ja että tervehdyttyäni pääsisin Katmanduun seuraamaan Indra Jatra –juhlaa. Samoin olisi ihan kiva, jos Paulin visiitin aikaan päästäisiin kulkemaan suunniteltuina päivinä kaupungista toiseen. Toivoa sopii, että suurten juhlapyhien aikaan aktivistitkin keskittyisivät lakkoilun sijaan viettämään juhlaa perheensä kanssa. Hieman myös turhauttaa se, että mikään asia ei tule edistymään bandhan aikana, kun ei kukaan kävelymatkaa kauempana pääse minnekään eikä kukaan työn puolesta tavoitettava henkilö ole paikalla. Pieniähän nämä mun murheet täällä ovat, kun miettii, millä tavalla tää maa seisahtaa aivan täysin ja milloin sattuu. Yritä tässä sitten saada kehitystä rullamaan ja hankkia perheelle elantoa.

Voi Manjil. Nousin tässä seitsemän jälkeen ja huomasin, että kännykkä vilkkui. Yksi missattu puhelu 6:23 ja kaksi tekstiviestiä. Manjil ilmoitti, että äitinsä oli kutsunut minut aamiaiselle ja oli siksi tullut hakemaan minua. Voisinko soittaa, kun saan viestin? Voi apua. Siinä sitten toinen silmä ja sierain vielä kiinni tekstaamaan, että olen vielä liian kipeä sosialisoidakseni. Mutta eipä hätää, ilmeisesti Manjil oli kertonut äidilleen minun ’tilanteestani’ ja äiti tekisi minulle keittoa! Voi apua. Yritä siinä sitten kohteliaasti sanoa, että ihan oikeasti mieluummin en aamuseitsemältä särkyisenä lähtisi aamupalalle toiselle puolelle kylää. Kun sen vaan tietää, että sitä pitäisi kuitenkin jaksaa hymyillä ja vastailla kysymyksiin, nyökkäillä ja katsella valokuvia siitä huolimatta, että tekee mieli sahata oma pää poikki. Toivottavasti haluavat kutsua minut jokin toinen kerta, yhden yön varoitusajasta en toki haaveile edes!

Mahdollisesta seikkailuvapaapäivästä tulikin pötköttelypäivä. Onnistuin eilen vilustuttamaan itseni suihkun jälkeen ja nyt sattuu sitten kurkussa, nenä vuotaa ja silmiä särkee. Jippii. Ei paljoa kannata lähteä Katmanduun tai muualle saasteen sekaan sompailemaan, varsinkin kun olin niin väsynyt, että nukuin tuossa jo kahden tunnin päiväunet. Ihan hullua kyllä, että päivällä on 30 astetta ja auringossa ihoa oikein särkee, mutta heti illalla saa vetää villasukaa jalkaan, koska ikkunoissa ei ole laseja eivätkä peltiovetkaan ihan tiiviit ole.

Ihan kuin tämä viikko ei olisi ollut jo muutenkin verkkainen. Mitään kummempaa ei tosiaan ole tapahtunut, vaan kaikki on jäänyt suunnitelman tasolle. ”We’ll talk after I come back.” ”We should know next week.” ”I’ll call you when I come over.” Ja niin edelleen. Todella toivon, että tässä jotakin alkaisi tapahtua. Tyttöjen kanssa olen hengaillut iltapäivät, mikä tietty on ollut ihan hauskaa. Ollaan katsottu mun läppäriltä nepalilaisia musiikkivideoita, leikitty nepalilaista kansallisleikkiä Gabardia, ajettu pyörällä ympäri pihaa, pelattu kivienheittelyleikkiä ja Boom Shakaa sekä tietty juteltu Paulista. Tytöt on tosiaan ihan täpinöissä siitä, että mulla on boyfrieeeeend.. Ja että se vielä aikoo tulla käymään Nepaliin! ”Sister, he come here??”

Saapa muuten nähdä, millaiseksi elämä täällä muotoutuu, kun load-shedding alkaa oikein kunnolla. Load-shedding tarkoittaa suunniteltuja sähkökatkoja, joita tällä hetkellä on ollut päivässä noin neljän, viiden tunnin verran. Kantipur-lehden mukaan ne lisääntyvät sunnuntaista alkaen ainakin seitsemään tuntiin. Meillä, kuten useimmilla talouksilla täällä, on varageneraattori, josta saadaan virtaa varalamppuihin, mutta saa nähdä, kuinka paljon niistäkään riittää virtaa. Lisääntyvä load-shedding johtuu muuten siitä hienosta seikasta, että Nepal ostaa sähköä Intiasta, mutta tätä kaapelia korjataan. Hallitus oli kyllä suunnitellut viime talven 16 tunnin sähkökatkosten jälkeen rakennuttavansa lisäkaapelin, mutta tämän eteen ei ole tehty sitten yhtään mitään.

Pari iltaa sitten juttelin munkin ja mummon kanssa pihalla. Mummo oli pessyt sarejaan päivällä pihalla ja oli siitä sitten väsynyt. Juteltiin pesukoneista ja jotenkin sivuttiin tulevaa talvea. Ilmoitin pärjääväni kyllä, koska meillähän voi olla vaikka miinus kaksikymmentä astetta! Tästä päästiin sitten lämmitys- ja sähköasioihin: onko lämmitys ilmaista vai miten kaikilla voi olla varaa siihen? Paljonko se maksaa? Mistä meidän sähkömme tuotetaan? Kyllä sitä vaan huomaa, että tietyt asiat ottaa itsestäänselvyyksinä. 

Järkyttäviä uutisia, hyvät naiset ja herrat: nepalilaiseksi ruoaksi luulemanne ruoka onkin intialaista! Näin on. Ei täällä syödä samosaa, ei ole tandooriuuneja, ei ole palak paneeria eikä naan-leipää. Perusainesosat ovat samat: metallilautasella on riisiä, paistettuja kasviksia ja linssikeittoa. Kasvikset eivät vaan lillu missään herkullisessa kastikkeessa, vaan ne laitetaan lautaselle sellaisenaan suoraan pannulta. Curryksi luulemani mauste onkin kurkumaa ja sitä löytyykin sitten monenlaista sorttia ja lähes kaikista ruoista, mutta currya taas ei käytetä oikeastaan missään.

Haluaisin vain tietää, kuinka näin on päässyt käymään. Perustivatko ensimmäiset Euroopassa asuvat nepalilaisravintoloitsijat ensin nepalilaisen ravintolan, mutta totesivat, etteivät pystyneet kilpailemaan naapuriraflan intialaisten makujen kanssa? Perustivatko he sitten intialaisen ravintolan, mutta totesivat, etteivät pystyneet kilpailemaan jo asemansa vakiinnuttaneen naapuriraflan kanssa? Päättivätkö he sitten yhdistää nämä kaksi: tutun, herkullisen ruoan ja eksoottisen, Himalaja-aiheisen sisustuksen?

Ruoka on siis ihan hyvää, mutta kieltämättä hieman yksitoikkoista. Kikherneitä aamulla, lounaalla ja illalla riisiä, paprikaa, papuja, linssejä ja perunaa. Lisämausteena ihan liian tulista chiliä halukkaille. Jännästi sitä huomaa, miten suhtautuminen ruokaan muuttuu: aistinautinnon sijasta siitä tulee nälän taltuttamista, mikä ei ole yksinään huono asia. Huomaan tosin, kuinka eri ruoat pyörivät päässäni hieman huolestuttavaan tahtiin. Yleensä mulla on ollut yksi ruokahimo päivässä: tomaatti-mozzarellasalaatti oli ensimmäinen, sittemmin olen haaveillut muun muassa nachoista, sitruunalla maustetuista kanafileistä, raikkaasta salaatista ja mikä huolestuttavinta, yhtenä päivänä kuolasin lihapiirakan perään. Siis oikeasti. Lihapiirakan. 

Kääk. Huomaa, että on tullut mailailtua, skypetettyä ja kirjoitettua paperipäiväkirjaan. Josko nyt tännekin jotain järkevää.

Perjantaina oli tosiaan lähetystön saunailta maanjäristysinfon merkeissä. Aika pysäyttävää kamaa oli. Pari viikkoa sitten perjantaina oli yöllä ollut 5 Richterin maanjäristys, johon olin tietämättäni herännyt. Ihmettelin vaan äkäisenä unenpöpperössä, että kuka ravistelee mun sänkyä, ja päättelin, että jokin rekka oli varmaan vaan ajanut ohi. Ei tullut pieneen mieleenkään. Nyt sitten toivotaan, ettei tule isompaa järistystä, sillä siitä seuraisi todellinen katastrofi. Lentokenttähän on jo nyt vähän niin ja näin, yksi kiitorata kuukausi sitten sortui jo, ja järistyksen tullessa se tuhoutuisi täysin. Ei se vielä mitään, että me emme pääsisi täältä viikkoihin pois, vaan se, etteivät kansainväliset apujoukot pääsisi tänne myöskään. Maan oma varustautuminen kun on täysin Nepalin Punaisen Ristin varassa ja heillä on varastossa apupakkauksia vain 40 000 ihmiselle. Täällä sitä sitten oltaisi ilman ruokaa ja puhdasta vettä viikkotolkulla sortuneiden talojen keskellä. Toivon siis itsekkäästi, että katastrofituurini jatkuu tälläkin kertaa..

Tapasin myös pari kivaa suomalaista tyttöä. Jenni on töissä vaatefirmassa, joka teettää vaatteensa Nepalissa, ja mallikappaleiden tekoa varten hän viettää Nepalissa n. 4kk vuodessa. 9 tuntia päivässä, 6 päivää viikossa. Ei kuulemma paljoa ehdi matkustella tai ympäristöään muutenkaan tutkia, mutta sovittiin, että yritetään jokin lauantai vaikka käydä syömässä. Juudit taasen on tuossa puolen tunnin matkan päässä parissa lastenkodissa vapaaehtoisena ja kärsii aikamoista maailmantuskaa juuri nyt. Toinen lastenkoti ilmeisesti on vakavarainen, mutta toisessa mietitään lähes päivittäin, mistä saataisiin ruokaa. Vähemmästäkin ahdistaa.

Lauantaina meillä oli täällä keskuksella 13.vuosipäivä. Koko viikko olikin ollut enemmän tai vähemmän siivoamista, varusteiden hankkimista, pientä remonttia ja näytelmän harjoittelua. Tupa tai siis piha oli täynnä väkeä ja minä yritin olla nukahtamatta kuumuuteen ja loputtomiin nepalinkielisiin puheisiin. Tosin uskon, että kuluraportti olisi ollut puisevaa kuultavaa englanniksikin! Piya Ratna (perustaja) oli istuttanut mut yhden Gauri-tytön viereen, selvästi sellaisella ”jutelkaa”-mentaliteetilla, mutta ei meiltä pahemmin juttua irronnut. Kielimuuri, minkäs teet. Juhlan jälkeen menimme nauttimaan virvokkeita. Siinä otoksia puhelimella selatessaan Gauri selasi yhden liikaa ja paljastui, että hän oli juhlan aikana ottanut kuvan mun punaisista rusettiballerinoista! Repesin ihan täysin ja jää murtui. Loppuaikana hassuteltiin sitten kuvia ottaessa ja oli ihan hauskaa.

Sunnuntaina olin jo ihan hajoamassa. Tylsää. Angstia. Kaipasin oikeita keskusteluja eikä aina vaan sitä Suomi-selostusta, aikatauluista vääntöä ja koulupäivästä juttelua. Sain sitten vihdoinkin mailattua kavereille, mikä oli oikein hyvä. Mikäköhän siinäkin oli niin vaikeaa? Illalla sitten katsottiin Nepal-Afganistan –peliä, mikä oli oikeasti ihan tuskaa. Niin hitaita pelaajia, ei mitään kunnon hyökkäyksiä. Tän siitä näköjään saa, kun katsoo aina vaan World Cupia, tulee huomaamattaan hemmotelluksi. Afganistan voitti ja pääsi finaaliin, mutta niidenkin ainoa maali oli oikeastaan Nepalin maalivahdin mämmikouran syytä. Ainakaan afganistanilaiset eivät filmanneet ihan yhtä paljon, joten siitä pisteet heille. Ja oikeasti, jos kaksi kertaa saa rankkarin filmatusta rikkeestä, niin voisko edes toisen niistä saada maaliin? Joo, en hirveästi vaikuttunut Nepalin joukkueesta näköjään.

Maanantai oli taas näitä päiviä, jotka aamulla ovat rauhallisia ja illalla sitä miettii, että mitä ihmettä tapahtui. Jayandra tuli joskus neljän aikaan käymään ja pyysi kävelylle. No, okei. Jotenkin sen moottoripyöräreissun jälkeen mua on vähän hämännyt, että mitkä motiivit hänellä on mun kanssa vaan hengailla. No, selvisipä sekin. Ensin käppäiltiin kylän toiselle puolelle ja käytiin Kiinan rakentamassa ja rahoittamassa tech collegessa. Ilmeisesti hänen siskonsa opettaa siellä ja he miettivät, josko voisin käydä siellä pitämässä tunteja. Saas nähdä. Toteutumisvauhti kun näillä jutuilla ei ole mikään huima. Siinä sitten Jayandra pyysi mua kyselemään kysymyksiä, joihin hän voisi vastata ja harjoitella englantia. Menin sitten peruskysymysten jälkeen heittämään, että mitä hän haluaa elämällään tehdä. Tästä oli sitten ilmeisesti helppo hypätä siihen, että voisinko minä auttaa häntä saamaan viisumin Suomeen. Olin ihan unohtanut tämän puolen kehitysmaissa. Siis eihän mua haittaisi yhtään, jos hän tulisi vuodeksi pariksi Suomeen, tienaisi rahaa ja saisi pesämunan täällä elämälleen. Se mua haittaa, että mä en oikeasti voi tehdä asialle mitään ja tällainen keskustelu on vaan todella epämukava. Mä en voi hankkia sille tai kenellekään muulle työpaikkaa enkä todellakaan ala esittämään olevani suhteessa kenenkään kanssa.

Paikalle tuli yksi Jayandran kavereista, jonka olin ilmeisesti tavannut ekalla kyläkierroksella. ”You don’t remember me?!” Öh. En. Olen tavannut aika paljon uusia ihmisiä ja me puhuttiin ehkä kolme minuuttia.. Lähdettiin kävelemään ylös vuorelle ja täytyy sanoa, että näkymä oli huima. Auringon säteet leikkasivat taivasta pilven takaa ja kotkat kaartelivat siinä meidän vieressämme. Olisi ollut aika superromanttista, jos vieressä ei olisi ollut kolmea pikkupoikaa pelaamassa fudista!

Eilen oli kolmas päivä naisten juhlaa. Tästä juhlasta sain siis toki kuulla vasta tokana päivänä, kun ihmettelin, mikseivät tytöt ole koulussa. Päätin lähteä vähän Katmandua kiertelemään ja tyydyttämään hampurilaishimoni. Facebookiin jo päivitin valokuvia kuumasta, saasteisesta kaupungista ja sen keskellä sijaitsevasta ihanasta Garden of Dreamsistä. Tämä oli tällainen pikkupyrähdys vain, mutta onnistuin hienosti eksymään matkalla Thamelista bussiasemalle. Päätin kävellä pikkuteitä etelään, mutta ihanista kujista hurmaantuneena kävelin liian pitkälle, melkein Durbar-aukiolle asti. Ei kun takaisin ja oikealle. Hieman alkoi usko omaan suuntavaistoon jossain vaiheessa pettää, vaan perille selvisin. Muistoksi tästä päivästä sain loppuillaksi ihanasti jomottavan päänsäryn. Ei se ihme ole, että useat paikalliset kulkevat Katmandussa sateenvarjot päänsä suojana ja hengitysmaskit suun edessä.

Tästä päivästä ei taaskaan tietoa. Tyttöjen piti mennä kouluun. Tyttöjen ei pitänyt mennä kouluun. Tytöillä olikin koulupuvut päällä. Eiköhän sieltä joku taas jossain vaiheessa koputtele tai soittele. Sillä aikaa mä yritän sumplia näitä Minervan kehittelemiä lisähommia ja olla stressaamatta ihan liikaa jatkosta. 

Kyläläiset on taas aamiaisella eikä sähköjohdot alkanut palaa tänään, joten tässähän on hyvä hetki kirjoitella vähän. Eilen tosiaan olin joogan jälkeen aamiaisella kokin kanssa, kun ruokasalin kulmassa alkoi sähköjohto palaa. Kuului vaan sihinää, toinen juoksi ulos hakemaan apua ja mä katsoin donitsi suussa, kuinka liekit löi hetkessä kattoon. Sitten kuului säälittävä piuuuuh räts räts ja nurkkaus pullahti täyteen savua. En oikeasti ole koskaan nähnyt sähköjohdon palavan pituudeltaan. Kiva aamuherätys siinä rankkasateen keskellä. Mun sandaalit kastuivat eilen aamulla joogasalin ulkopuolella siinä samassa sateessa eivätkä ole vieläkään kuivat.

Tänään on isänpäivä, mikä ei kuulemma täällä keskuksessa näy kovasti. Saas nähdä, tuleeko joku taas noutamaan.

Pitäisi kirjoittaa tytöistä muutama juttu, ennen kuin unohdan. Kaikkihan ovat täällä tosi hyvinvoivan oloisia, siistejä ja perusiloisia. Sillä tavalla, että sitä tulee ihan miettineeksi, että miksi ihmeessä he ovat täällä. Sitten sitä kuulee pari pikkujuttua ja tajuaa, että on tässä jokin pointtikin. Pikku-Bipana, tämä pikkuinen apina, poikatyttö ja musiikkivideoiden suurin ystävä alkoi yksi ilta selittää mulle vanhemmistaan. ”My father very sad when I come. Very sad. Sometimes he beat me and I cry and my mother come and say Bipana my baby it’s okay, why do you hit Bipana. My father very sad when I come.” Ja tämä kaikki sellaisella yli-iloisella show-meiningillä, niin että sitä miettii, mistä saippuaoopperasta tämä juonenkäänne on kopioitu. Juttelin siinä muidenkin tyttöjen kanssa, kunnes havahduin, että Bipana oli mennyt ihan hiljaiseksi. Sitten hän laittoi kaksi nojatuolia vastakkain kuin vauvansängyksi ja haki peittonsa. Siihen hän sitten meni nukkumaan, mun kädestä visusti peiton alla kiinni pitäen samalla kuin luin Maailman ympäri 80 päivässä.

Eräänä päivänä tässä ihmettelin, kuinka Umalla oli käsivarressaan ihan viiltojen näköisiä jälkiä. Vähän ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut. Selitys tuli iltapäivällä, kun juteltiin Uman kanssa pihalla ihan jostain muusta. ”Sister, I sad last night. I do this.” ja nauru päälle. Siis se nauru oli jotain niin absurdia. ”You were sad?” Vähän vakavampi naama. Mutta mitä ihmettä siihen sanoisi? ”It’s okay to be sad. Everyone is sad sometimes. I am sometimes sad and angry and I don’t like myself. It happens.” Mutta mitä ihmettä sitä sanoisi 16-vuotiaalle tytölle, jolla on suhteettoman lyhyet jalat, pieni kyttyrä ja jonka äiti halusi hänestä eroon? Ei sitä osaa sanoa mitään. Halaa vaan takaisin, kun toinen tulee kylkeen nojaamaan kerta toisensa jälkeen, ja yrittää keksiä jotain muuta kivaa tekemistä.

En oikeastaan tunne täällä sääliä enkä vihaa kamalaa maailmaa. Lähinnä tekee mieli nostaa hattua näille tytöille ja sanoa, että kyllä te pärjäätte ja hienosti pärjäättekin.   

Ihan hirveetä, mut olipa hienoa. Hyppäsin siis Jayandran(keskusmiehen) moottoripyörän kyytiin ja ajattelin, että kuolen. Kuka menee moottoripyörän kyytiin ilman kypärää ja vielä Nepalin vuoristotieliikenteen sekaan? Näköjään minä. Menomatkan kuvittelinkin vaan omaa kalloani sirpaleina asfaltissa, enkä pahemmin nauttinut maisemista, vaikka ne pikasilmäyksellä tuntuivat vatsanpohjassa asti. Ne vuoret ja laaksot, ah! Käytiin siis iltapäiväteellä sen ystävien luona Hotel Ravine Sunrisessa Dhulikhelissa.

Hetken istuskelin yksin terassilla ja fiilistelin pilviä vuorenhuippujen yllä. Sitten sosialisoitiin J:n ja sen kahden ystävän kanssa leppoisasti newari-ruokien äärellä. Mä jätin melkein kaiken väliin, koska illallinen oli tulossa, mutta raksista en pystynyt kieltäytymään. Sentään se lantrattiin kokikseen ja sain kaataa itselleni! Kieltämättä ei mieltä hirveästi ylentänyt se, että J veti sitä ainakin kolme lasillista, koska se meinasi sitä, että mun hulluuslistalleni nousi: ”Olen ollut Nepalissa pimeillä vuoristoteillä moottoripyörän kyydissä niin, ettei mulla ole ollut kypärää ja kuski on juonut.” Whee. Mutta oli se silti hulppeaa. Ne ystävät vielä näytti mulle niiden hotellihuoneita siltä varalta, että ehtisin lokakuussa tulla yöksi katsomaan Himalajan huippuja. Takaisintulomatkalla alkoi tietenkin sataa, joten tää mun hulluuslista vaan kasvoi. Ihan tajutonta, mutta kieltämättä aika makeeta. En vaan voi kertoa kenellekään, hah.

Keskuksessa syötiin taas perusillallinen ja sitten tutustuin tyttöjen kanssa maailmankarttaan. Vähän on hakusessa Euroopat ja muut.. Ihan lopuksi Uma vielä veti mut toiseen huoneeseen ja laittoi sen oikein lukkoon, että saadaan omaa rauhaa. Olin meinaan luvannut lakata Uman varpaankynnet samalla pinkillä lakalla, mitä mulla on, ja se lupaushan oli pidettävä. Kyllä oli onnellinen tyttö sen jälkeen!

Nyt taas meni sähköt. Totta kai.

Eilinen oli ihan mahtava päivä, mutta nyt oonkin taas niin poikki, etten haluais nähdä tänään ketään. Miten tää 6-1 –viikko voikin olla niin vaikea? Kyllä sitä vaan itse on niin tottunut siihen, että on yksi aktiivinen ja yksi koomaillen vietetty vapaapäivä. Eikä siis, että mulla olis mitenkään päätähuimaava työtaakka, vaan se, ettei näinä ’työpäivinä’ koskaan tiedä, mitä multa oikein odotetaan.

Lähdin sitten tosiaan eilen Katmanduun. Yritin ottaa aamulla vielä nokoset, mutta eihän siitä mitään tullut. Täällä jos olisin päivän viettänyt, pää olisi kuitenkin hajonnut. Halusin myös tietää, miten pärjäisin täällä, millaista matkaaminen on Lähi-itään verrattuna. Toistaiseksi: paljon helpompaa! Kävelin tuon päätien toiselle puolelle, ehdin katsoa kerran ympärilleni, kun joku jo huusi ”Katmandu? Katmandu?” ja niin sitä kipitettiin bussiin. Matka kesti vähän yli tunnin ja sujui ihan mukavasti. Kaupungissa oli hieman hankaluuksia ensin hahmottaa, missä mikäkin on, sillä tiennimiä ei tietenkään ollut missään ja bussiasemalle olimme näköjään kurvanneet eri suunnasta, kuin olin odottanut. Seurailin ensin suurinta ihmisvanaa, mutta korttelin parin jälkeen päätin kysyä mehupojalta apua. Ja ei kun takaisin vaan.

Durbar Margia tallustelin saasteiden keskellä kohti kuninkaallista palatsia. Se kai kertoo saastetasosta jotain, jos suuri osa paikallisistakin kulkee hengityssuoja päällä.. Matkan varrella näin keskeneräisen ostarin, jossa mainostettiin H&M:ää ja Mangoa, sekä useita länkkäriliikkeitä ja –kahviloita. Minä hirveä ihminen menin ja söin lounasta KFC:ssä. Terapiaa. Vähän kanaa ja kahvia, kumpaakaan en oo pariin viikkoon saanut.

Kuninkaallisen palatsin holleilla käännyin kohti Thamelia, sillä halusin nähdä, millainen tämä turistirysä oikein on. Oli aikamoinen. Edelleenkin väittäisin, että Kairon Khan el Khalili on kauppiaitten suhteen paljon ahdistavampi, sillä tuolla sain osakseni ehkä neljä epämääräistä Hello-huudahdusta, jotka vaipuivat unholaan, kun en niitä kädenheilautusta enempää noteerannnut. EI seurattu perässä, ei jatkettu huutelua. Toki tuo ei mikään varsinaisen kaupustelukeskus olekaan, mutta pahin turistirysä, mitä täältä löytyy kuitenkin. Alue alkoi, kuin veitsellä olisi leikannut: yht’äkkiä tuntemani perus-Nepal muuttui kerjäläisten, vaelluskamojen ja valkonaamojen sekasotkuksi. Täällä ollessani olen nähnyt ehkä kuusi länkkäriä, kun tuolla alueella taas joka kolmas tuntui olevan turisti, vaikka nyt ei edes ole high season. Kätevä sijainti tuolla alueella toki on, mutten siellä viettäisi mielellään kuin yhden tai maksimissaan kaksi yötä.

Ja ne kerjäläiset.. Ei se koskaan hyvää tee nähdä ihmisiä, joilta puuttuu kädet , tai jotka konttaavat autotien varressa, kun eivät muuten pääse liikkumaan. Oli siellä yksi äitikin, joka pyysi ostamaan maitoa lapselleen. Tämä on ilmeisesti jo aika kulunut yritys saada turisti ostamaan maitoa, jonka äiti sitten myy paremmalla hinnalla eteenpäin.

Thamel-palloilun jälkeen päätin kokeilla jaksaisinko kävellä Katmandun vanhaan kaupunkiin varsinaisia nähtävyyksiä katselemaan. Kuljin varmuuden vuoksi ison tien viertä ja huh, kuinka se kuumuus ja saastemäärä vaan väsyttää pientä ihmistä. Vanhan kaupungin reunalla olisi pitänyt kyltin mukaan maksaa 750 rupiaa, mutta kun sanoin, että aion vain kävellä enkä käydä rakennuksissa, sain jatkaa matkaa ilmaiseksi. Sentään! Vihdoin ja viimein Durbar-aukiolle päästyäni olin niin tööt, että oli pakko päästä lepuuttamaan turvonneita jalkoja. Istahdin törkyhintaiseen wifiä mainostavaan länkkärikahvilaan ja tilasin Pepsin. Ekaa kertaa täällä pääsin kiistelemään ison setelin käytöstä, ha haa. Lähi-idässähän oli sama homma eli isot setelit aiheuttavat vastaanottajissaan huokauksia eikä sitä vaihtorahaa tietenkään ole tarpeeksi. Sitten kun kaivaa esiin viimeiset pikkusetelinsä, kauppias/taksikuski/kukalie laittaa nipun tyytyväisenä muiden pikkusetelien jatkeeksi. Joka tapauksessa, jos kahvila pyytää erikoiskahveistaan 500 rupiaa, niin kyllä mun  mielestä niiltä voi olettaa löytyvän vaihtorahaa siihen 500 rupian seteliin. ”Maksa sitten kun lähdet.” No, okei. Maksoin sitten lähtiessäni sillä samalla setelillä ja hymähtelimme hieman molemmat. 

Durbar-aukion kierroksesta tuli tosiaan vähän säälittävä, sillä koko alue oli nuorten maoistien valtaama. Punapaitaisia nuoria oli valehtelematta kaikkialla ja mä en vaan jaksanut. Ei sitä oikein pysty fiilistelemään jumalten morsiamia tai maailman vanhinta puutaloa, jos päässä kaikuu kommunistinen megafonimökä. Vähän kyllä huvitti, että onnistuin itseni tuollaiseen tilanteeseen saattamaan. Totta kai jos kaupungissa pitäisi varoa kommunistiopiskelijoiden joukkoja, niin minä kävelen iloisesti sinne keskelle Pepsiä pillillä ryystämään.

Pikku hiljaa aloin suuntaamaan aukiolta koti bussiasemaa. Tällä kertaa päätin kulkea pikku teitä suunnilleen oikeaan suuntaan sen sijaan, että menisin sitä isoa tietä pitkin. Oikea valinta. Tuo alue on ilmeisesti vanhinta Katmandua ja täynnä kauppakojuja ja ihania turkooseja ovia. Ihana Lähi-itä –fiilis, mutta edelleen, niin paljon rauhallisempi. Ihmiset tuijottavat, mutta kääntävät yleensä katseensa pois, jos minä huomaan. Pikkulapset saattavat huudella Hello, mutta siinä se melkein onkin. Yksi riksakuski yritti jotain jutella, mutta niin sekin vaan jäi sinne jonnekin takavasemmalle. Kauppakatu olikin sitten suljettu tietöiden vuoksi, joten seurasin väkijoukkoa halki pienten kauppakujien ja sisäpihojen seuraavalle kadulle. Jotenkin mua huvitti, kuinka helpolta ja tutulta tuo tuollainen kulkeminen tuntuu, ja tavallaan turhautti, koska siksi juuri voisin jaksaa tällä kertaa tehdä jotain fiksuakin.

Bussiasemalla en ehtinyt muuta, kuin katsoa, että bussit odottavat siellä jonossa, joten on varmaan parasta kiertää ne sieltä etupäästä, kun jo ensimmäisen bussin lippupoika huuteli: ”BanepaPanautiBanepaPanauti!” ”Banepa?” ”Banepa!” Ja niin sitä mentiin. Hankalinta oli tunnistaa oma pysäkki takaisin tullessa eikä mun vieruskaveri auttanut yhtään väittämällä, ettemme ole vielä Banepassa. No oltiinhan me. Jäin sitten varsinaisella bussiasemalla enkä tienvarressa, joka olisi ollut mua lähempänä. Sinänsä hyvä, koska sain bussiasemalla ostettua kaksi perunalla ja kikherneillä täytettyä ihanan lämmintä ja rapeaa samosaa. Mmm. Tämän seikkailun hinta bussimatkoineen, KFC-lounaineen, ylihintaisine limsoineen ja samosoineen: 5e. Mun 200e käyttörahabudjetti per kuukausi saattaa olla hieman ylimitoitettu. No, tulee kyllä Suomessa tarpeeseen.

Kämpille päästyäni oli ihan hiessä ja ällöoloinen. Hetken lepäiltyäni tytöt tulivat koputtelemaan ovelle ja hengailin sitten portailla hetken verran. Keskuksen perustaja käy täällä ilmeisesti kerran parissa viikossa ja toi tytöille herkkuja. Sain maistaa kolmatta asiaa, joka on saanut mut täällä yökkäämään. Ihanaa. Yksi on sellainen vaaleankeltainen limainen hedelmä, joka vaan jaa ällöttävinä rihmoina nieluun, ja aiheuttaa yökkäämisen. Toinen oli maustettu, ihrainen paksu nahanpala. Tarvitseeko sanoa enempää? Yritin kuitenkin. Kolmas oli sitten tää ihmeellinen joltain suitsukkeelta maistuva ja puunkuorelta tuntuva herkkupala, jonka maku vaan sai mut kakomaan. Ei mulla missään muualla oo ihan näin voimakkaita reaktioita tullut.. Muutoin olen kyllä tykännyt ruoasta täällä.

Piya Ratna, tää keskuksen perustaja pyysi mua mukaansa iltakävelylle. Tällaisille pyynnöillehän ei sanota ei ja olen niin iloinen, että tuli mentyä: oli ihanaa puhua oikeista asioista eikä vaan siitä, kuka intialainen näyttelijä on paras tai siitä, tykkäävätkö tytöt Justin Bieberistä. Kiinnostavaa sekin, mutta vaihtelu virkistää. Piya on tosiaan aikamoinen poliittinen aktivisti sosiaalisen työnsä ohella ja oli jännää kuulla hänen ajatuksiaan siitä, millaisia muutoksia Nepalissa tarvitaan. Suurin ongelma on korruptio: Nepaliin valuu ulkomaista rahaa mm. kehityshankkeiden myötä aika lailla, mutta maa on erittäin korruptoitunut. Ratnan lobbaama puolue on Nepal Family Party, jonka nimi kuvastaa sitä, miten maan johtajien tulisi huolehtia kansalaisistaan kuin lapsistaan, ja kuinka nepalilaisperheistä on huolehdittava. Jollain tavalla aika naiivin kuuloista, mutta Piya vaikutti hyvin tietoiselta siitä, että todellinen muutos tulee viemään aikaa.

Iltakävely muuttui organisointikokoukseksi, kun pysähdyimme päätien varrella eräälle kaupalle. Minä siinä sitten istuin ja katsoin pimenevää Banepan iltaa, kun Piya järkkäili seuraavan päivän mikrofoneja ja moottoripyöriä (miksi??) sun muita. Hetken päästä eteemme kurvasi megafonein varustettu propagandajeeppi ja Piya patisti mut säkkien päälle sen tavaratilaan istumaan. Pienen hetken ehkä ajattelin, että tää on ehkä hieman liian hullua. Oli siinä autossa sentään kahdeksan miehen lisäksi yksi nainen, joten päätin keskittyä nauttimaan tilanteen absurdiudesta: jos tässä maassa olisi samanlainen salainen poliisi kuin Syyriassa, mun tiedostot olisivat tältä päivältä vähintään mielenkiintoiset. Kierreltiin sitten kaupunkia jonkin aikaa, kunnes purettiin auto ja jutusteltiin pilkkopimeällä kadulla heidän uuden toimistonsa perustamisesta,  promoliiveistä ja mun puoluekannasta. Uskomatonta muuten, kuinka pimeää täällä on, kun katulamppuja ei ole: ainoat valot tulivat vielä auki olevista kaupoista tai työpajoista. Juttelun lomassa katselin ylös säkenöivää tähtitaivasta. Aivan kuin Suomessa joskus talviyönä. Teekupposen ääressä vielä jutusteltiin politiikkaa ja Piya rupesi jo listailemaan kaikkea, mitä mä voisin täällä tehdä niiden organisaation kanssa. En oleta, että mikään näistä toteutuisi, mutta tuntui silti mukavalta.

Tänään oon sitten ollut aika poikki. Hieno päivä, mutta mehut meni. Piya kävi tuossa lounaalla moikkaamassa ja toi mulle nepalilaisen SIM-kortin. Huippua! Samalla hän jatkoi vielä noita eilisen suunnitelmiensa kehittelyjä ja täytyy myöntää, että se tuntuu ihan mukavalta, kun joku on innostunut mun opiskeluista ja kiinnostuksen kohteista. Vaikka näistä jutuista ei toteutuisi kuin puolet, mun mieliala on silti noussut jo nyt ihan kiitettävästi. Puolentoista tunnin päästä pitäisi käydä tsekkaamassa se niiden järjestämä ’awareness program’ tuolla koululla. Sitten taas hengailu, rukoukset, illallinen ja enkun tunti tahi mikä lie hengaustunti. Tosin tuo hengaus iltaisin on sekin ihan antoisaa välillä, mutta siitä jokin toinen kerta.