Blogi on hieman jäänyt retuperälle. Näin siinä käy, kun ensin saa ruokamyrkytyksen ja sitten vielä kunnon infektion perään.. Olin tosiaan kaupungilta tulossa pari viikkoa sitten sunnuntaina ja päätin napata kotikulmilta mukaan kana-nuudeliannoksen Sing-Ma –ravintolasta. Kotona olikin jo hurja nälkä ja se pieni ääni takaraivossa, joka sanoi, että tämä kana ei nyt maistu ihan hyvältä, jäi siinä hotkiessa huomiotta. Eihän mulle nyt enää mitään tulisi! No eipä. Pari kolme päivää meni ihanissa vatsanväänteissä ja loputtomassa etomisen tunteessa hautuen. Siitä pari päivää vielä voimia keräiltyäni tokenin tarpeeksi päästäkseni lauantaina jalkeille ja joogaporukan kanssa Patanin vanhaa kaupunkia tutkimaan.

Kierros oli tosi kiva tapa päästä kiertelemään vähän tuntemattomampia kohteita ja päästä juttelemaan samalla ihmisten kanssa. Olipa siellä yksi UNICEFilla työskentelevä suomalainen Maijakin! Jännä oli myös kuulla muutaman naisen kokemuksia nepalilaisesta perhe-elämästä. Yksikin suunnilleen mun ikäinen ruotsalainen asustelee jossain ihan korvessa ja työskentelee silloin tällöin Nepalin ja Bhutanin oppaana ruotsalaisryhmille. Tiesittekös muuten, että bhutanilaisten maine maailman onnellisimpana kansana on täyttä propagandaa? Kuningasta kohtaan ei saa esittää mitään kritiikkiä ja maassa onkin parisen sataa poliittista vankia. Käytiin yhdessä lounaalla syömässä newari-ruokaa ja kasvisversiona se olikin tosi maukasta, kun ei tarvinnut jyystää väkipakolla niitä ihra-ja nahkapaloja.

Päivän käsittämättömin kohokohta oli ehdottomasti Kumarin tapaaminen. Nepalissa on kolme elävää jumalatarta: yksi Kathmandussa, yksi Bhaktapurissa ja yksi täällä Patanissa. Kumari on tietystä kastista valittu nuori tyttö, joka täyttää kaikki vaaditut ulkoiset kauneusvaatimukset eikä ole koskaan vuotanut verta. Kun tytön kuukautiset alkavat, tästä tulee taas tavallinen ihminen. Samoin muu runsas verenvuoto, vakava sairaus tai jalkojen koskeminen maahan tekevät hänestä taas ihmisen. Kathmandun Kumari on tarkoin varjeltu ja hänet näkee kurkistamassa ikkunasta vain, jos joku on tehnyt tarpeeksi suuren rahalahjoituksen. Tästä johtuen meille kaikille tuli aikamoisena yllätyksenä, että arkkitehtuurin tarkastelun sijaan meidän olikin tarkoitus mennä Kumaria tapaamaan. Siinä sitten kipusimme pikkuportaita aivan varastohuoneen näköiseen, ankeaan ja ahtaaseen tilaan, jossa poistimme päältämme kaikki nahkatuotteet. Pienestä oviaukosta hipsimme kolme ihmistä kerrallaan huoneeseen, jossa istui maailman tylsistyneimmän näköinen esiteini. Olin epäonnekseni ensimmäinen, joten aivan erityisen pihalla siitä, mitä oli tarkoitus tehdä. Oviaukosta oppaamme kuiskasi, että pitää mennä lähemmäs. Kun olin vihdoin tarpeeksi lähellä, Kumari kastoi salamannopeasti sormensa punaiseen riisimössöön ja painoi otsalleni siunauksen. Kiemurtelin siitä sitten hämmentyneenä pois ja heitin vielä viime tingassa rupiat jumalattaren jalan juureen. Oli vain niin outoa ja jotenkin surullisen tyhjää. Joskus temppeleissä tai moskeijoissa kuitenkin tuntee sen pyhän läsnäolon tai sen, mitä siihen uskovat siitä saavat, mutta tämä oli vain ja ainoastaan kalseaa. Tyttöraukat eristettyinä vuodesta toiseen pikkukopperoissa.

Siitä sitten maanantaina iski kuume. 38.8 astetta ja niin edelleen. Tiistaina jatkui sama ja lähdin lääkäriin, vaikka Ruth yrittikin ehdottaa teetä. Tiesin kuitenkin, että noin korkea kuume on mulle epätavallista, joten halusin lähteä tsekkaamaan, mistä voisi olla kyse. Onneksi. Ruth lähti mukaan, mikä oli todella ihanaa. Lääkäriin pääsin heti, mikä oli myös tosi mukavaa. Mitään testejä ei otettu, mutta oireiden ja paineluiden perusteella lääkäri määräsi 7 päivän antibioottikuurin. Olisi ottanut mut osastollekin, mutten halunnut. Kieltämättä sitten myöhemmin niitä yli 39 asteen kuumelukemia katsellessani mietin, olisiko pitänyt kuitenkin. Voisinko vaikka luvata itselleni, että seuraavan kerran kun lukemat alkavat olla 39.6 ja ylikin, menen ja etsin lääkärin käsiini, vaikka olisin Ulan Batorissa tai Amazon-joella?

En siis tosiaan tiedä, mistä tämä sairaala- ja osastollejoutumiskammo yht’äkkiä tulivat. Jotenkin se ajatus siitä, ettei kukaan puhuisi siellä mun kieltäni (vaikka haloo puhuvat englantia) tuntui ihan liialliselta siinä kuumehöyryissä. Samoin tuntui jotenkin tosi tärkeältä, että oli edes nämä omat tavarat ympärillä ja jokin kontrollin illuusio edes. Siltikin. Järki päässä voisi joskus olla hyvä olla mukana. Äiti onneksi soitteli Marjatalle, joka osasi kertoa, että kyseinen antibiootti on hidas ja vaikuttaa vasta toisena päivänä. Miksi se lääkäri sellaista määräsi, kun tiesi mun menevän kotiin eikä osastolle? Miksei se kertonut tätä vaikutusaikaa? Noh, kolmas päivä tosiaan oli jo ihan eri sarjaa, vaikka kuume kerran nousikin 38.4 asteeseen.

Perjantaina oli ensimmäinen kokonaan kuumeeton päivä ja uskaltauduin taksilla itsenäisyyspäivän vastaanottoon. Kyseessä oli Yak and Yeti –hotellissa järjestetty cocktail-vastaanotto, joten tiesin, että sieltä pääsee halutessaan nopeasti pois. Oli kyllä hyvä mennä! Oli ihana olla vähän ihmisten ilmoilla, nähdä niitä lähetystön info-illoissa tapaamia ihmisiä ja hyvästellä heitä. Juuditkin oli siirtänyt lippujaan päästäkseen jouluksi kotiin ja lähtee jo tänä sunnuntaina. Pääsin jopa puhumaan arabiaa! Buffet-jonossa takanani seisoi joku mies, joka alkoi jutella niitä näitä, ja kysäisin, mistä hän on. Samassa näin rintapinssinsä ja totesin: ”Ah, Saudi-Arabia!” Tästä innostuneena herra konsuli mikä lie esitteli mut vielä Egyptin suurlähettiläällekin. Hirveätä sönkkäämistä tietenkin näin yht’äkkiä, mutta olipa hauskaa!

Nyt on viikonlopun ohjelmassa ollut opetella syömään. Kaksi viikkoa lähestulkoon vedellä, mehulla, teellä ja suolatikuilla eläneenä tämä ottaakin koville. Vatsa ei yhtään tykännyt itsenäisyyspäivän antimista, vaikka jätin kaikki herkullisen näköiset lihat välistä ja söin vain jotain hitsin tomaattileipiä. Kotiruoalla on pääasiassa totuteltava taas syömään, luulenpa. Eilen aamulla tosin hemmottelin itseäni lähistön luomukahvilassa aamiaisella ja söin pannareiden lisäksi tuoreen hedelmäsalaatin, jugurttia ja tuorepuristettua appelsiinimehua. Eiköhän tämä tästä!

Kouluhommat jäävät nyt harmi kyllä välistä tältä erää. Kaikki energia menee vielä ruoan sulatteluun ja voimien keräämiseen. Uttam kovasti ehdotteli lähistön nähtävyyksiä ja mikäs siinä, jos hän jaksaa järkätä. Itsellä on lähinnä sellainen olo, että kunhan tästä kokonaan toivun, parit tuliaiset jaksaisin vielä hankkia ja kotiin pääsen, muuta en kaipaa.