Tällä hetkellä olen selvästi akkulturaation kakkosvaiheessa: siinä vaiheessa, jossa koko maa tuntuu ihan käsittämättömän höhlältä. Se alkuinnostuksen vaihe taisi vähän jäädä välistä, mutta tää kakkosvaihe on puskenut viime päivien aikana päälle oikein urakalla. Sysäyksenä tähän on niinkin yksinkertainen juttu, kuin se, että täällä ei saa suuttua mistään ja asioiden selvittäminen on ihan mahdotonta. Kahtena päivänä mulla on ollut kaksi selkkausta eri ihmisten kanssa aivan pikku asioista, minkä seurauksena olen tärissyt turhautumisesta.

Asiat ovat olleet tosiaan pieniä: hermostumista ruoan tuputukseen ja siihen, kuinka mun pitää koko ajan raportoida, minne menen. Sitten kun väsyksissäni näytän hermostumiseni, vaikka kuinka tiedän ettei pitäisi, koko homma menee aivan plörinäksi. Toinen osapuoli menee aivan lukkoon ja alkaa saarnata siitä, miten täällä toimitaan. Se on aivan yksi ja sama siinä vaiheessa, mitä mä sen jälkeen sanon. Aivan sama, vaikka kuinka selittäisin, että ymmärrän. Aivan sama, vaikka yrittäisin selittää, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Aivan sama. Toinen osapuoli on siinä niin lukossa, että mikään, mitä mä sanon, ei mene läpi. Eihän siinä auta muu kuin antaa olla. Pyydän vielä kerran anteeksi, suljen suuni ja palaan huoneeseeni kihisemään.

Tulee vaan niin uskomattoman turhautunut olo. Ihan kuin mua kohdeltaisiin pikkulapsena, joka inttää vastaan. Miten täällä voi kukaan ikinä kehittyä, jos eivät osaa arvioida omaa käytöstään ja sen vaikutusta toisiin? Miten täällä voi olla mitään kulttuurien kohtaamista, jos kaikissa ongelmatilanteissa muututaan simpukoiksi eikä puhuta niistä edes parempana hetkenä? Miten tässä tilanteessa saa pointtinsa läpi, jos ei satu olemaan yli-ihminen? Useimmiten vielä pystynkin naureskelemaan ja myötäilemään, mutta joskus ei vaan irtoa. Aina ei pysty. Tosiaan kyse ei edes ole siitä, että olisin alkanut raivoamaan suu vaahdossa, vaan siitä, että olen laskenut haarukan alas ja sanonut tiukasti, etten pysty enää syömään, koska vatsaani alkaa sattua. Se ei sitten vielä ole ollut ihan mahdottoman kamalaa, vaan nimenomaan se, että olen sen jälkeen yrittänyt selittää omalta osaltani, miten tähän pattitilanteeseen jouduttiin, on ollut jotain käsittämätöntä. Miksei asioista voi puhua? Jos kerta on ongelma, niin yritetään nyt hyvänen aika selvittää mistä se johtui, jottei sellaista tapahdu uudestaan. Argh. Muutenkin kun sattuu olemaan sellainen ihminen, jolle on tärkeätä ymmärtää kaikkia ja tulla kuulluksi, niin tää on jo surkuhupaisan osuva koettelemus mulle.

Millä tavalla näissä kulttuureissa, joissa negatiivisia tunteita ei saa näyttää, selvitetään asiat? Onko mulla muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa samaan malliin? Normaalina päivänä tosiaan jaksan olla kärsivällinen eli käytännössä olla hiljaa. Raivostuttaa vaan, että ne mahdolliset sanomiset menevät täysin kuuroille korville, pää käännetään sivuun ja jatketaan sitä omaa papatusta. En yhtään ihmettele suurlähetystöllä tapaamieni tyyppien turhautumista työprojekteissaan. Eihän se korruptio nyt vielä mitään, mutta jos mistään ei saa edes puhua! Grr.

Etsiskelin tuossa yksi päivä tietoa siitä, onko suurlähetystöllä täällä itsenäisyyspäivänä jonkinlaisia juhlia. Lähinnä siis siksi, että tietäisin pyytääkö Paulia tuomaan jonkin mekkosen mukanaan varmuuden vuoksi. Varmaa tietoa ei löytynyt, mutta ainakin Lähetysseuralla on täällä joululauluilta. Sitä odotellessa!  Tietoa etsiskellessäni päädyin parin suomalaisen täällä aiemmin olleen blogiin. Ihan samoja pulmia siellä oli ollut: tekemisen puutetta, ruokaähkyä, tuskastumista jokapäiväisen elämän takkuamiseen ja säätöön. Jotenkin sitä vaan haluaisi uskoa itsestään, että pärjäisi paremmin eikä tuhlaisi aikaa tällaiseen turhaan kitinään. Ei sille vaan mitään voi: joskus tilanne menee suotuisasti ja sitä kokee ymmärtävänsä ympäristöstään jotain kaikesta turhautumisesta huolimatta, joskus sitä vaan joutuu nöyrtymään ja olemaan yksi tuskastunut länkkäri muiden joukossa.