lauantai 21. syyskuuta 2013

Kuulkaas, mulla on pieni Nepal-high juuri nyt. Viikon opetusten ja kaiken maailman sosialisointien jälkeen pakenin tänään Pataniin etsimään länsimaista ruokaa ja vähän maisemanvaihdosta. Jotenkin se vaan iski siinä yhdellä temppelialueella kuvatessa: mä olen ihan oikeasti täällä. Nepalissa. Käppäilen jossain temppelillä, kuvailen patsaita ja kelloja ihmisten laulaessa taustalla, navigoin mikrobusseja ja elelen vaan. Oikeasti aika mahtavaa! Varmasti tää fiilis häviää taas huomisen säätöjen tai muiden myötä, mutta just nyt nautin tästä olosta. Nautin siitä, että uskalsin lähteä, että olen täällä ja pääsen näkemään ja kokemaan vaikka mitä.

Nuo ompelijanaisetkin ovat sellainen juttu, jota en ole Kairossa tai Damaskoksessa päässyt kokemaan, sillä omanikäisten naisten tapaaminen on aina ollut tosi hankalaa. Yleensä naispuoliset henkilöt ovat olleet jonkun tutun 16-vuotiaita sukulaisia, jotka osaavat tarpeeksi englantia, ja ne naimisissa olevat naiset ovat jääneet jonnekin taustalle. Nyt pääsin torstaina ompelukeskuksen vetäjän luokse lounaalle ja naisten kokoukseen. Lounas oli toki kello yhdeksän aamulla ja niin tuhti, että selvisin sillä kello seitsemään illalla. Mutta se papadum-leipä, mmm. Hyvä, etten alkanut itkeä onnesta, sillä se oli niin maukasta eikä vain tulista. Kahdentoista aikaan oli joku naisten kokous, josta en toki tajunnut hölkäsen pöläystä. Temppeliin eli pelkistettyyn huoneeseen, jonka päädyssä on alttari, saapui päälle kaksikymmentä naista. Siinä sitä sitten ilmeisesti vitsailtiin, suunniteltiin jotain tulevaa ja kirjoiteltiin yhteystietoja tarkkaan ylös. Joku mummeli aina välillä piti mua kädestä ihan intona, mikä toki oli suloista, mutta oikeastaan toivoin siinä helteessä, ettei tarvitsisi vielä kämmenestäkin alkaa hiota.

Parin tunnin kokoustamisen jälkeen alkoi rukoilu, jota kesti sellaiset 40 minuuttia. Olin jo 20 minuutin kohdalla valmis pakenemaan paikalta, mutta kun ei ollut yhtään sopivaa kohtaa.. Rukoilun jälkeen suoritettiin temppelimenoja ja hieman naureskelin sille, kuinka täällä käyn näköjään sujuvasti yhden päivän aikana hindu- ja buddhalaistemppelissä. Sitten istahdettiin taas lattialle ja nautittiin teestä ja banaanista. Olisin taas ollut pikkuhiljaa valmis lähtemään, mutta eikös ulkona ollut kunnon rankkasade. No, mitä tekevät naiset: ottavat esiin rummun, kilkuttimet ja haitaripianon ja alkavat laulaa ja tanssia. Mitä sitä muutakaan tekisi, kun on sateen takia jumissa? Luulen, että tätä laulun ja tanssin tietynlaista arkisuutta ja spontaaniutta tulee vielä ikävä.
 
Eilen oli tosiaan ihan tarpeeseen tullut puolikoomailupäivä, mitä nyt kävin tyttöjen koululla heidän tanssinumeronsa tiimoilta ja tietysti naisia opettamassa. Tänään oli sitten sen oman ajan vuoro. Bussilla ensin Katmanduun ja sieltä sitten eteläiseen Pataniin, joka oli ennen itsenäisen kuningaskunnan pääkaupunki ja tunnetaan nykyään taiteiden kaupunkina, vaikka Katmandu on jo kasvanut sen ympärille. Toki fiksu ihminen voisi ensimmäistä kertaa uuteen paikkaan mennessä ottaa vaikkapa taksin, mutta ehei, minä hyppäsin ekaan Toyota Hiaceen eli mikrobussiin ja toivoin osaavani hypätä oikeassa kohtaa ulos. Jonkin bussiaseman kohdalla sisäänheittäjä- ja rahastajakundi vinkkasi, että mun pitäisi jäädä pois. Oukkidoukki. Arvaatte varmaan, että olin ihan pihalla. Saatoin ehkä kävellä vartin verran väärään suuntaan. Ehkä. Vihdoin hiffasin yhdestä kaupan kyltistä olevani kartan ulkopuolella, joten ei muuta kuin nokka kohti pohjoista. Täällä tulee kyllä suuntavaisto ja kaikki navigointitaitojen rippeetkin tarpeeseen, kun missään ei ole tienviittoja ja nähtävyyksien luona joutuu arvuuttelemaan, onko tämä nyt Golden Temple vai Swathi Temple vai mikä. Silti olen joka kerta pärjännyt ihan mainiosti.

Patanin Durbar-aukiolla fiilistelin temppeleitä ja aukiolta johtavalta kadulta bongasin ensimmäisen esineen, jonka tiedän haluavani täältä ostaa. Myyntimiehet ovat vaan niin erilaisia täällä, kuin vaikkapa Kairossa. Jäin siihen liikkeen eteen tutkailemaan yhtä thangka-tyylin maalausta ja myyjä sitten näytti mulle toisen samantyylisen maalauksen. Hymähdin siihen, että kiva on tuokin, mutta taidanpa vielä katsella. ”Okay.” Eikä muuta. Siis täh. Fiilistelin siinä sitten kaikkia naamioita, metallipatsaita, tanssijanukkeja ja korvakoruja ennen kuin päädyin Cafe Swothaan. Ah, mikä keidas. Rauhallinen ja viileä pikkukahvila, jonka sisäpihalla nautin raikkaasta minttusitruunamehusta (Lähi-itä-fiilis!) ja paahtopaistisalaatista. Lihaa parempaa oli itse asiassa se balsamicolla maustettu salaatti. Mums. Kahvilan jälkeen päädyin Kumbeshwar Mahadev Mandirin temppelialueelle, jossa tosiaan kuvia ottaessani huomasin vihdoin, missä olen. Pitkät piuhat tai jotain.

Seikkailin ympäri kaupunkia etsien vanhaa pohjoisporttia ja sieltä yhtä kehuttua kahvilaa. Tuon matkaoppaan kartat tuntuvat lievästi sanottuna suuntaa-antavilta, mutta selvisinpä perille kuitenkin. Itse kahvila ei mua kuitenkaan innostanut, joten päätin jatkaa kaupungin länsipuolelle YK-rakennuksen lähellä sijaitsevalle ravintola-alueelle katsomaan, josko tuolla ex patien suosimalla alueella olisi hieman länsimaisempi meno. Ei ollut. Meinasin missata koko kadun, koska se näytti niin tavalliselta sähköjohtokimppuineen ja pikkukauppoineen. Jotenkin Lähi-idässä tottui siihen, että aina on niitä länsimaisuuden pesäkkeitä, joissa käydä lievittämässä kulttuurisokkia, mutta täällä niitä saa kyllä todella etsiä. Kävin kuitenkin nauttimassa iltapäiväcappuccinon La Trio –kahvilassa. Olipa outoa juoda kahvia ensimmäisen kerran kuukauteen, sillä olin ihan unohtanut sen verensokerin laskun, mikä siitä seuraa. Kahvipulla olisi pitänyt tajuta ottaa.

Kotimatkalla hyppäsin taas mikrobussiin, joka sopivasti odotteli kadun varressa. Ei muuten paha hinta tuo 15 rupiaa (1 euro on n. 130 rupiaa), kun vertaa vaikka siihen taksiin, joka olisi maksanut ainakin 300 rupiaa. Muutenkin päivä oli ihan kohtuuhintainen: bussi Katmanduun ja takaisin yhteensä 95 rupiaa, mikrobussit 30, lounas 570 (shock horror) ja cappuccino 130 rupiaa eli yhteensä vähän päälle kuusi euroa. Kallein päiväni tähän mennessä! Viidessä viikossa olen käyttänyt täällä kaiken kaikkiaan 25 euroa. Toki en ole shoppaillut vielä mitään hoitoainetta kummempaa.

Olen muuten tainnut käydä Katmandussa aika monta kertaa lyhyen ajan sisään bussilla tai sitten olen yksi harvoista länsimaalaisista, jotka siellä käyvät, koska heti kun pääsin paluumatkalla bussiasemalle, pojat hihkaisivat: ”Banepa!” ja kiidättivät mut oikeaan bussiin. Käy se näinkin!

1 kommentti:

  1. Hah! Kuusi euroa! Aikamoista rahantuhlausta :D Minä nostin juuri n. 80e automaatista, mutta olipa iso pettymys, kun sieltä tuli Tanskan eikä Färsaarten seteleitä. No, ehkä saan vielä jostain paikallisia seteleitä käsiini!

    VastaaPoista