Epätietoisuus tulevasta olinpaikasta jatkuu edelleen.. Jayandra kävi täällä aamulla yrittäen sopia mulle enkun tunteja siihen kiinalaisten rakentamaan collegeen. Totesin, että mun on hieman vaikea suunnitella mitään, kun en tiedä, missä tulen olemaan. ”No problem.” Totesin siihen painokkaasti: ”It IS a problem.” Nepalilaisessa mittakaavassa vedin siis kunnon raivarit. Täällä kun kaikki pitäisi hoitaa iloisesti, vitsaillen ja nauraen. Ei vaan aina irtoa.

Mutta juu, kävin opettamassa iltapäivän ryhmää. Vihdoinkin sain siellä useammasta irti enemmän kuin vain huivin takana nolostunutta kiherrystä, mikä oli tosi mukavaa. Esittelin tällä kertaa Suomea postikorttien avulla. Suurinta mielenkiintoa herättivät eläimet eikä varmaan vähiten siksi, että demonstroin antaumuksella, miten käyttäytyvät sekä karhu että susi. Jotenkin suloista oli, kun yhden kollaasikortin punainen ja hieman ränsistynyt maalaismökki kirvoitti kysymyksen: ”Sister, your village?”

Iltapäivällä lähdin Jayandran kanssa käymään Chirassa(?) ja Nalassa muutaman kilometrin päässä. Jayandran kanssa hengaaminen on muuten helpottunut huomattavasti sen jälkeen, kun hän tajusi, että mä olen varsin varattu. Miehistä saa vaan enemmän irti, kun eivät yritä olla tekemässä vaikutusta! Yhtenäkin päivänä pääsin kuulemaan varsin suorasukaisia mietteitä suunnitelmistaan päästä työskentelemään Eurooppaan. Pitäisi vaan ensin löytää nainen, jonka kanssa tehdä bisnessopimus naimisiinmenosta. Että jos siellä ruudun toisella puolella on joku, jota kiinnostaa.. Ei vaan vakavasti ottaen, ihan mukava kaveri on ja hänen kauttaan pääsee juttelemaan erilaisten ihmisten kanssa.

Chira oli näistä kahdesta kylästä kaukaisempi ja melkein jo siinä ja siinä, oliko siellä mukava olla, niin köyhää siellä oli ja ihmisistä alkoi aistia jo jonkinlaista kovuutta, mihin en ole täällä aiemmin törmännyt. Kylän keskusta muodostui muutamasta talosta, joiden alakerrassa maanviljelijät myivät tuotteitaan, jotka olivat hetkeä aiemmin kantaneet selässään valtavassa korissa. Minä ja Jayandra olimme lapsia lukuun ottamatta niillä teillä ainoat ihmiset, joilla ei ollut itsensä kokoisia kantamuksia. Kävelimme Chirasta kohti Nalaa, kun taas joku nainen alkoi kysellä musta. Puheenaiheen tiedän aina viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulen sanan ”Pinland.” Niin vaan mut kutsuttiin teelle hänen luokseen, kun seuraavan kerran tulen sinne päin.

Matkan varrella katselin peruna- ja riisipeltoja ja mietin niitä naisia, joita olin aiemmin päivällä nähnyt polviaan myöten mudassa kuokkimassa peltoja päälle kolmenkymmenen asteen helteessä. Ei se oman elämän fyysisen helppouden päivittely tai toisten tilanteen kauhistelu johda toki mihinkään, mutta kieltämättä täällä tulee välillä sellainen olo, että tietyllä tavalla Suomessa itse elää irrallaan selviytymisen realiteeteista. Pysähdyimme erään keskellä peltoja sijaitsevan talon eteen ja Jayandra kysyi, haluanko teetä. No, mikä ettei. Sitä piti hauskan oloinen perhe, jonka teini-ikäinen tytär oli todella kiinnostunut musta, muttei saanut itse sanaakaan suustaan ilman, että nauraa kikatti hermostuneesti huivinsa suojissa. Ilmeisesti muut perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että mun pitäisi tulla opettamaan tytölle englantia, jotta tämä pärjäisi Dubaissa, jonne haluaa töihin. Jayandran mielestä tosin Dubai on “big problem for Nepalese people. They don’t like us. ” Tiellä kulkevat ihmiset pysähtyivät melkein kaikki kurkkimaan mua ja jossain vaiheessa melkein jo ahdisti, kun oviaukko oli mustana porukkaa, joka tuijottaa herkeämättä jokaista siemaustani. Perheen pikkutytöt tulivat esittelemään prinsessapiirustuksiaan, joissa naisilla oli neonkeltainen iho, samalla kun äitinsä koppasi pihalla olleen vesipuhvelin ripulijätökset reteästi käteensä ja heitti ne ojaan. Tänne mut kutsuttiin käymään uudestaan lokakuun ensimmäinenä päivänä, sillä heillä on jokin juhlapäivä silloin. Saas nähdä.

Nalassa vilkaisimme yhtä hindutemppeliä, jonka olin jo tyttöjen kanssa aiemmin nähnyt, ja menimme moikkaamaan Jayandran hammaslääkärituttua. ”A little tea?” No, mikä ettei, kun kerran bussikin meitä odottaisi. Ensin vähän ihmettelin tätä, mutta sitten kävi ilmi, että bussi on Jayandran ja ystävänsä yhteinen projekti. Hammaslääkäri-Sundar oli myös innokkaana opiskelemassa englantia, mutta kiinnostavinta oli jutella kuulolaitteista, sillä hänen veljellään on kuulolaite, mutta hän silti käyttää eniten viittomia. Jostain syystä ketään ei ihmetytä se, että mulla on yksi kuulolaite, mutta se, että mulla on kaksi, on useammankin ihmisen reaktiosta päätellen kummallista.

Hyppäsimme viimein bussin kyytiin ja köröttelimme ylös alas kuoppaisilla teillä heiluen neljän kilometrin matkaa lähemmäs parikymmentä minuuttia. Banepassa pääsin vielä seuraamaan ystävysten rahanjakoa, joka ei sujunut ihan niin leppoisissa merkeissä. Vihdoin bussista päästyämme Jayandra oikein puhisi, että tarvitsee muutaman minuutin rauhassa. Ilmeisesti tänään ei ollut ollut niin hyvä päivä ja rahaa oli tullut vain 500 rupiaa. Millainen on sitten hyvä päivä? 700 rupiaa. Sinänsä ymmärrän sen Eurooppa-kaipuun, jos ajattelee, että hyvänä päivänä hän saa päivän työstä käteen vähän päälle kolme euroa.

Illan kohokohta keskuksella oli ehdottomasti illallisyllätys: kanaa! Niin maukasta kanaa, että! Kyllä sitä voi ihminen pienestä olla iloinen.