Epätietoisuus tulevasta olinpaikasta jatkuu edelleen..
Jayandra kävi täällä aamulla yrittäen sopia mulle enkun tunteja siihen
kiinalaisten rakentamaan collegeen. Totesin, että mun on hieman vaikea
suunnitella mitään, kun en tiedä, missä tulen olemaan. ”No problem.” Totesin siihen
painokkaasti: ”It IS a problem.” Nepalilaisessa mittakaavassa vedin siis kunnon
raivarit. Täällä kun kaikki pitäisi hoitaa iloisesti, vitsaillen ja nauraen. Ei
vaan aina irtoa.
Mutta juu, kävin opettamassa iltapäivän ryhmää. Vihdoinkin
sain siellä useammasta irti enemmän kuin vain huivin takana nolostunutta
kiherrystä, mikä oli tosi mukavaa. Esittelin tällä kertaa Suomea postikorttien
avulla. Suurinta mielenkiintoa herättivät eläimet eikä varmaan vähiten siksi,
että demonstroin antaumuksella, miten käyttäytyvät sekä karhu että susi.
Jotenkin suloista oli, kun yhden kollaasikortin punainen ja hieman ränsistynyt
maalaismökki kirvoitti kysymyksen: ”Sister, your village?”
Iltapäivällä lähdin Jayandran kanssa käymään Chirassa(?) ja
Nalassa muutaman kilometrin päässä. Jayandran kanssa hengaaminen on muuten
helpottunut huomattavasti sen jälkeen, kun hän tajusi, että mä olen varsin
varattu. Miehistä saa vaan enemmän irti, kun eivät yritä olla tekemässä
vaikutusta! Yhtenäkin päivänä pääsin kuulemaan varsin suorasukaisia mietteitä
suunnitelmistaan päästä työskentelemään Eurooppaan. Pitäisi vaan ensin löytää
nainen, jonka kanssa tehdä bisnessopimus naimisiinmenosta. Että jos siellä
ruudun toisella puolella on joku, jota kiinnostaa.. Ei vaan vakavasti ottaen,
ihan mukava kaveri on ja hänen kauttaan pääsee juttelemaan erilaisten ihmisten
kanssa.
Chira oli näistä kahdesta kylästä kaukaisempi ja melkein jo
siinä ja siinä, oliko siellä mukava olla, niin köyhää siellä oli ja ihmisistä
alkoi aistia jo jonkinlaista kovuutta, mihin en ole täällä aiemmin törmännyt.
Kylän keskusta muodostui muutamasta talosta, joiden alakerrassa maanviljelijät
myivät tuotteitaan, jotka olivat hetkeä aiemmin kantaneet selässään valtavassa
korissa. Minä ja Jayandra olimme lapsia lukuun ottamatta niillä teillä ainoat
ihmiset, joilla ei ollut itsensä kokoisia kantamuksia. Kävelimme Chirasta kohti
Nalaa, kun taas joku nainen alkoi kysellä musta. Puheenaiheen tiedän aina
viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulen sanan ”Pinland.” Niin vaan mut
kutsuttiin teelle hänen luokseen, kun seuraavan kerran tulen sinne päin.
Matkan varrella katselin peruna- ja riisipeltoja ja mietin
niitä naisia, joita olin aiemmin päivällä nähnyt polviaan myöten mudassa
kuokkimassa peltoja päälle kolmenkymmenen asteen helteessä. Ei se oman elämän
fyysisen helppouden päivittely tai toisten tilanteen kauhistelu johda toki
mihinkään, mutta kieltämättä täällä tulee välillä sellainen olo, että tietyllä
tavalla Suomessa itse elää irrallaan selviytymisen realiteeteista. Pysähdyimme
erään keskellä peltoja sijaitsevan talon eteen ja Jayandra kysyi, haluanko
teetä. No, mikä ettei. Sitä piti hauskan oloinen perhe, jonka teini-ikäinen
tytär oli todella kiinnostunut musta, muttei saanut itse sanaakaan suustaan
ilman, että nauraa kikatti hermostuneesti huivinsa suojissa. Ilmeisesti muut
perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että mun pitäisi tulla opettamaan tytölle
englantia, jotta tämä pärjäisi Dubaissa, jonne haluaa töihin. Jayandran mielestä tosin Dubai on “big problem
for Nepalese people. They don’t like us. ” Tiellä kulkevat ihmiset
pysähtyivät melkein kaikki kurkkimaan mua ja jossain vaiheessa melkein jo
ahdisti, kun oviaukko oli mustana porukkaa, joka tuijottaa herkeämättä jokaista
siemaustani. Perheen pikkutytöt tulivat esittelemään prinsessapiirustuksiaan, joissa
naisilla oli neonkeltainen iho, samalla kun äitinsä koppasi pihalla olleen
vesipuhvelin ripulijätökset reteästi käteensä ja heitti ne ojaan. Tänne mut
kutsuttiin käymään uudestaan lokakuun ensimmäinenä päivänä, sillä heillä on
jokin juhlapäivä silloin. Saas nähdä.
Nalassa vilkaisimme yhtä hindutemppeliä, jonka olin jo
tyttöjen kanssa aiemmin nähnyt, ja menimme moikkaamaan Jayandran
hammaslääkärituttua. ”A little tea?” No, mikä ettei, kun kerran bussikin meitä
odottaisi. Ensin vähän ihmettelin tätä, mutta sitten kävi ilmi, että bussi on
Jayandran ja ystävänsä yhteinen projekti. Hammaslääkäri-Sundar oli myös
innokkaana opiskelemassa englantia, mutta kiinnostavinta oli jutella kuulolaitteista, sillä hänen veljellään on kuulolaite,
mutta hän silti käyttää eniten viittomia. Jostain syystä ketään ei ihmetytä se,
että mulla on yksi kuulolaite, mutta se, että mulla on kaksi, on useammankin
ihmisen reaktiosta päätellen kummallista.
Hyppäsimme viimein bussin kyytiin ja köröttelimme ylös alas
kuoppaisilla teillä heiluen neljän kilometrin matkaa lähemmäs parikymmentä
minuuttia. Banepassa pääsin vielä seuraamaan ystävysten rahanjakoa, joka ei
sujunut ihan niin leppoisissa merkeissä. Vihdoin bussista päästyämme Jayandra
oikein puhisi, että tarvitsee muutaman minuutin rauhassa. Ilmeisesti tänään ei
ollut ollut niin hyvä päivä ja rahaa oli tullut vain 500 rupiaa. Millainen on
sitten hyvä päivä? 700 rupiaa. Sinänsä ymmärrän sen Eurooppa-kaipuun, jos
ajattelee, että hyvänä päivänä hän saa päivän työstä käteen vähän päälle kolme
euroa.
Illan kohokohta keskuksella oli ehdottomasti
illallisyllätys: kanaa! Niin maukasta kanaa, että! Kyllä sitä voi ihminen
pienestä olla iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti