Aikamoinen päivä. Tuli niin tarpeeseen, ettei ole tosikaan. Lähetystön infotilaisuudessa tapaamani Jenni järkkäsi reissun Last Resortiin ja kysyi haluaisinko lähteä mukaan. Omalla autolla olivat menossa ja nappaisivat mut mukaan Banepasta, sillä se on kätevästi matkan varrella. Eihän sitä voinut sanoa ei. Matkaseurueessa oli kuski, Jennin oma kuski ilmeisesti asioiden hoitajana, Jenni, nepalilainen työkaverinsa Poja, ranskalaiset Judith ja Amélie sekä minä. Oli vaan niin mainio meno: sopivasti kulttuurianalyysia, pari lasia punaviiniä, sateen ropinaa ja tienkaarteissa uikuttamista. Kyllä on ollut elämässä järjellisen naisseuran pieni vaje, kun se näin piristää.

Last Resort on noin kolmen tunnin matkan päässä eli Tiibetin rajan lähellä oleva keskus, jossa on mahdollista saunoa, käydä hieronnassa tai harrastaa extreme-urheilua. Itse paikka on vuorien keskellä ja sinne päästäkseen on käveltävä pitkää riippusiltaa, jonka alla virtaa joki. Aivan uskomattoman tunnelmallista, ihan kuin olisi hypännyt Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme –elokuvan maisemiin. Meillä tosiaan oli sen verran huono tuuri, että koko päivän satoi ja Last Resortin anti jäi lähinnä ravintolan puolelle. Ei haitannut, sillä niin mukavaa oli ihan vaan loikoilla lattiatyynyillä ja jutustella suuren pöydän ääressä vieraiden matkaajien kanssa. 

Maisemat tuolla päin ovat tosiaan huikeat: vehreitä vuoria loppumattomiin ja valkoisia pilviä niiden harsona. Auton ikkunasta katselin rinteitä tunnista toiseen yrittäen saada selkoa toisiinsa kietoutuneista puista ja pensaista. Autotie kulki noin puolivälissä rinnettä ja katsottavaa riitti niin ylhäällä kuin alhaalla. Erään rotkon pohjalla virtaavan joen rannalla vietettiin hautajaisia. Oli kieltämättä aika hätkähdyttävää tajuta, että vuorenrinnettä nouseva savu tuli hautaroviosta eikä vain jätteiden poltosta, niin kuin savu täällä yleensä. Ei siitä ihmisruumiin muodosta oikein voi erehtyä, matkankaan päästä.  

Last Resortista ajelimme vielä lähemmäs Tiibetin rajaa Tatopaniin. Raja on toki virallisesti Kiinan, mutta täällä kaikki todellakin puhuvat tiibetiläisestä kulttuurista, tiibetiläisestä buddhismista ja siitä Tiibetin rajasta. Tatopani on tunnettu kuumista lähteistä, mikä meinasi sitä, että kuskimme veivät meidät yleiseen kylpylään menoa ja meininkiä katsomaan. Ei yhtään hassu olo seistä siinä kylpevien miesten ja naisten vieressä täysissä tamineissa ja kamera kädessä, ehei.

Tiibetin rajan läheisyys toi pienen lisäsäväyksen matkaamme poliisin tarkastusten muodossa. Ilmeisesti tarkistavat autoja salakuljetuksen varalta, mutta ihan en vakuuttunut tästä selityksestä. Tarkastuspisteitä tuntui olevan puolen kilometrin välein eikä niissä ollut mitään logiikkaa: välillä tarkastettiin kuskin henkkarit, välillä avattiin takaluukkua ja välillä tarkastettiin laukkuja. Voiton vei kyllä yksi jannu, jolle ei riittänyt mun laukun tutkiminen, vaan hän halusi nähdä mun lompakon sisällön. Hieman epäuskoisena raotin sitten lompakkoa ja mitä tekee poliisi: avaa sen sepposen selälleen ja plärää kaikki setelit läpi. Kas kun ei ottanut suoraan vähän ”pääsymaksua alueelle” tai muuta hauskaa.

Kotimatkalla katselimme hieman nuupahtaneina samoja kyliä, heiluimme kuoppaisten teiden takia kuin Slinkyt alas portaita ja kuuntelimme tietysti musiikkia. Taivas alkoi hieman selkiintyä juuri auringon laskiessa. Pilvet hohkasivat vaaleanpunaisina ja kultaisina vuorten yllä, kun yhtäkkiä nepalilaisen musiikin keskellä alkoi autoradiosta soida U2:n ”I Still Haven’t Found What I’m Looking For.” Tuli vain niin rauhaisa olo. Ei, en ole löytänyt vieläkään sitä jotain, mitä etsin. Tässä on silti hyvä juuri nyt.