Aamulla kello soi neljältä. Jayandra halusi viedä mut Chandesworin temppeliin katsomaan juhlamenoja. Muuten hyvä, mutta keskuksen portit aukeavat vasta kuudelta. Päätin kuitenkin odotella Jayandran soittoa, jotta voisin kertoa, että visiitti ei nyt vaan onnistu. Kello oli viisi eikä soittoa ollut kuulunut. Grrr. Päätin vetäytyä takaisin peiton alle. Kaveri oli soittanut sitten puoli kuusi. Tämä siis sen jälkeen, kun olin vääntänyt ja suunnilleen piirtänyt kuvion siitä, miksi mä en herää puhelimen soittoon vaan mun on tiedettävä, milloin mun on noustava. Ei sitten. Nousin seitsemältä ja lähdin yhdeksän aikaan viimein Jayandran perheen luokse, jossa väistelin ruokatarjouksia pari tuntia. Muuten olisin syönyt oikein mielelläni, mutta keskuksessa oli ollut juhla-aamiaisena roti-leipää ja perunoita oikein kunnon annos. ”You don’t like Nepali food?” ”I do, but I’m full.” ”Just a little? A little bread?” Äääääää. Juttelin siinä sitten parisen tuntia Jayandran pankkiiripikkuveljen kanssa, joka ripusti samalla uusia verhoja ja annoin pikku-Jenishan leikkiä mun kameralla. Leppoisaa oli.

Kahdentoista maissa pakenin  keskukselle lepotaukoa pitämään. Niin tarpeeseen. ”Kolmelta” eli varttia vaille neljä menin takaisin. Siitä lähdettiinkin taas Dhulikheliin kaveria moikkaamaan. Tällä kertaa en edes pelännyt kyydissä vaan nautin vaan menosta. Hullu olen. Hotellinpitäjäkaverin kanssa lähdimme Kalin temppelille, mikä oli jo vähän riskimpi reissu. Vuoristotiet olivat sen verran kivisiä, että Jayandran mopo meinasi hajota. Menin kaverin kyytiin ja se älykääpiö yritti nousta yhtä ihan toivotonta tietä ylös. Mopo kaatui, totta kai. Vauhtia ei siis ollut laisinkaan, mutta kyllä sitä vähän hätkähti. Ilmeisesti mulla on aika itsekäs itsesuojeluvaisto, sillä yritin saada jalkaani pois alta ennen kuin se jäisi mopon alle ja samalla melkein potkin kuskin sen mopon alle pehmusteeksi. Krhm. Mutta tarviiko olla idiootti. Kruisaillen ajelimme takaisin, tukka tuulessa vipattaen. Manjil soitteli juuri, kun olin palannut Banepaan ja kutsui katsomaan teurastusta huomenaamulla.  Harmi kyllä se tapahtuu jo aamuviideltä, joten en pääse täältä porttien takaa lähtemään sitä katsomaan.

Kipitin siitä mäkeä ylös Jayandran perheen luokse ja juttelin nyt paikalle saapuneen pankkiiri-isoveljen kanssa. Mukavan oloinen tyyppi ja todella fiksun oloinen vaimo hänellä muuten. On muuten aika hurjaa, että pankkiiriveljekset työskentelevät toisella puolella maata ja näkevät perhettään noin kaksi kertaa vuodessa viikon ajan. (Ei ehkä ihmekään, että niitä lapsiakin on vain yksi.) Illallista odotellessa söimme pikkuisen lihaa ja riisiä poppadomien kera -arvatkaa kuka yritti epätoivoisesti jättää tilaa varsinaiselle ruoalle?-  ja katselimme telkkaria . Juomana oli lämmintä valkoviiniä blandattuna lämpimään Pepsiin. Oli juuri niin herkullista, kuin miltä kuulostaa.

Illallista söimme kattoterassilla. Isäpappa teki ruohosta huomiselle koristeita, Jayandra puheli bussikuskihuolistaan eikä kukaan edes tyrkyttänyt mulle muuta, kuin talon emännän tekemää pikkelssiä. Ihania nämä ihmiset, kun mikään ei ole koskaan tulista kuulemma ja multa palaa ekan nielaisun jälkeen kurkunpää. Hieman meinasi mulla mennä hermo Jayandraan, kun keskustelimme siitä, mihin aikaan keskuksen ovet sulkevat eli milloin mun pitäisi lähteä sinne päin. Kello kahdeksan oli sovittu keskuksen kanssa paluuajaksi, mutta Jayandra alkoi selittää, kuinka voin lähteä vaikka puoli kymmeneltä vasta, kyllä Rabina odottaa. ”I don’t want to keep her waiting,” sanoin aika tiukasti ja niinpä isoveli kyysäsi mut skootterilla keskuksen pihaan. Siis oikeasti. Aikatauluissa voi joustaa, mutta vähän pelisilmää kiitos siihen, miten paljon ja ylipäätänsä millaisessa tilanteessa.   

Huomenna olisi tarkoitus lähteä kuudelta sinne temppelille, mutta katsotaan, millaisia kommervenkkejä tässä vielä tulee vastaan..