Tänään on vihdoin ja viimein vaalipäivä ja kaupunkikuvassa näkee sen. Kävin aamujoogan jälkeen kävelyllä, jonka aikana näin ehkä kuusi autoa, jotka kaikki olivat joko diplomaattirekkareilla varustettuja, lehdistön autoja tai sairaankuljetusautoja. Kahdestakymmenestä pikkukahvilasta oli auki ehkä kaksi, kaupoista ei yksikään. Ihmiset olivat selvästi perheen kanssa päiväkävelyllä, hengasivat kadunreunassa ja pojat pelasivat jalkapalloa keskellä nelikaistaista tietä. Kerta kaikkisen pysähtynyt tunnelma. Saapa nähdä, miten tässä sitten käy. EU:n mukaan kyseessä eivät ole rehelliset vaalit, mikä yllätys. En oikein tiedä, mitä ajatella vaaleista, joita boikotoi ensin 33 puoluetta, joiden mainoksia armeija poistaa kaduilta, ja joissa ihmisten on lähes pakko äänestää, jos eivät halua vaikeuksia itselleen.

Huomenna pitäisi tulla ensimmäiset raportit vaalien tuloksista ja sitten nähdään, mihin suuntaan tässä edetään: ovatko maoistit tyytyväisiä tulokseen vai tuleeko lisää lakkoja ja muuta hauskaa? Suurlähetystöllä oli keskiviikkona taas info-ilta eikä sielläkään kukaan osannut sanoa, miten tässä saattaisi käydä. En sitten tiedä vaikuttaisivatko mahdolliset levottomuudet mun olemiseen täällä kuitenkaan mitenkään, kun nytkin luen niistä lähinnä lehdistä ihan ihmetellen. Ai kulkevia busseja heitellään polttopulloilla? Ai siinä bussiaseman vieressä oli kotitekoisia pommeja? Ei tunnu todelliselta eikä mitenkään läheiseltä täällä Nepalin Espoossa. Itseni takia toivon tietenkin, että koulut aukeaisivat mahdollisimman pian ja pääsisin hommiin. Johan tässä aika loppuu kohta! Enää 30 kokonaista päivää täällä. Ihan hullua.

On mulla kyllä jo vähän koti-ikäväkin. Tunnustetaan.

Kävin viime viikolla tapaamassa Uttam Baniyaa, jonka kautta olisin menossa tähän seuraavaan kouluun. Treffasimme New Koteshworissa eli mulle ihan uudessa paikassa ja siitä huolimatta olin paikalla tismalleen sovittuun aikaan. On se pelottavaa, kun näin hyvin osaa liikkumista jo arvioida! Uttam on turismibisneksessä mukana ja asunut Saksassa sekä USA:ssa useamman vuoden. Kyllä sen vaan huomaa, kuinka paljon helpompaa juttelu tällaisen ihmisen kanssa on. Kävin hänen kotonaan ja istuimme siinä kattoterassilla lentokoneiden melun alla vaimonsa ja poikansa kanssa. Pari tuntia juteltiin Suomesta, hänen matkoistaan, vaaleista ja sen sellaisesta. Jännä muuten, kuinka lähes kaikki täällä ovat puolipakottamassa mua trekkaamaan. Siis oikeasti toverit, mulla ei ole sopivia kamoja mukana! Saas nähdä, jos jotain kiva tähän loppuaikaan vielä keksisi kuitenkin.

Muuten viime viikko on tosiaan ollut aikamoinen Suomi-viikko. Keskiviikkona oli se suurlähetystöilta, jossa oli tällä kertaa kasa DIAKin opiskelijoita. Lauantaina yksi suomalais-nepalilainen lastenkoti järkkäsi pop up –ravintolan Ravintolapäivän kunniaksi Thamelissa hotellin katolla, jonne oli pakko mennä ihan periaatteesta. Sain laihaa kahvia, mutta maukkaan korvapuustin. Ehdin jutella myös Juuditin kanssa, joka on todellinen Nepal-fani ja opetellut tässä parin kuukauden aikana kieltäkin tosi innokkaasti. Oli siellä hänen uusi paikallinen poikakaverinsakin –sopeutuminen uuteen maahan on tosiaan erilaista, kun on sinkku! Sunnuntaina tapasin yhden tänne juuri harjoitteluun saapuneen Jennin, joka asuu tässä lähistöllä. Käytiin Cafe Somassa kahvilla ja naurettiin kulttuurisokkikokemuksillemme, joita Jennillekin oli ehtinyt viikossa kertyä: mitä ihmettä se päänpyöritys tarkoittaa? miksei saa syödä rauhassa vaan kaikkea kommentoidaan? miksi kokikseen tungetaan jo aamusella riisiviinaa? 

Juon tässä iltapäiväteetä ja katselen laskevan auringon vaaleanpunaisessa valossa kylpeviä Himalajan huippuja. Ei paljoa lisättävää.

Olo on tällä hetkellä lähinnä pöllämystynyt parin viime viikon tapahtumista: lähtö keskuksesta, Paulin visiitti ja siihen liittyvä matkustelu sekä tunnemyrskyt ja nyt kotiutuminen seuraavaan majapaikkaan. Tällä hetkellä kroppa lisäksi huutaa armoa joogan aloittamisen  –kuinka rapakunnossa sitä voikaan parin kuukauden tauon jälkeen olla- ja päivän kaupunkikierroksen takia.

Tiivistyksenä niille, joille en ole sattunut tätä mailaamaan: siirryin pois tuon järjestön hommista ja asustelen nyt Katmandun eteläpuolella Patanissa tai Lalitpurissa, kumpaa nimeä siitä nyt haluaakaan käyttää. Aikanaan tämä on ollut oma kaupunkinsa, mutta nyt Katmandu on aika lailla kasvanut tähän ympärille ja tätä kutsutaankin sub-metropolitan cityksi. Selvä. Valitsin tämän alueen loppuajan tukikohdakseni, koska täältä löytyy kaikki: on joogastudiota, palatsiaukiota ja käsitöitä, on ravintolaa ja supermarkettia ja puhtaampaa ilmaa. Tällä alueella asuu suurin osa Katmandussa pidempään asuvista ulkomaalaisista, minkä huomaa jo katukuvassa. Minibussilla pääsee myös Katmandun keskustaan hurauksessa, jos tarve on.

Järjestön kanssa lopetin yhteistyön lähinnä sen mahdottoman koordinaattorin takia. Sen lisäksi, että hän oli täysin sössinyt tuon ekan pätkän, ei loppuaika vaikuttanut sen lupaavammalta. Kaikki yritykset saada mun hommia jotenkin mielekkäämmiksi jäivät sille kuuluisalle ”Katsotaan myöhemmin, otan siihen ja siihen tyyppiin yhteyttä” –tasolle eikä mulla ollut mitään syytä olettaa, että tilanne siitä muuttuisi. Loppuajalle hän ehdotti kahta paikkaa: Intian lähistöllä sijaitsevaa Terain aluetta ja vuoristokylää suht lähellä Banepaa. Teraissa ei olisi ollut muuta vikaa, kuin se, että alueella on suuria poliittisia levottomuuksia, illalla ulkonaliikkumiskielto, vakava puute sähköstä ja vielä malariariski, jota varten olisi pitänyt hankkia lääkkeet jo Suomesta. En siis vakuuttunut tästä. Vuoristokylä vielä olisi voinut mennä, mutta tajusin jossain vaiheessa, että se tulisi olemaan sitä samaa mitä tuolla keskuksessakin: odottamista, odottamista ja odottamista. Sillä lisäyksellä, että Katmanduun olisi vielä pidempi matka. Loppujen lopuksi hän ei ollut saanut edes mun lomallelähtöpäivänä päätettyä jatkosta ja oli itse asiassa vielä mokannut mun lähtöpäivänkin eli varasin ex tempore itselleni hotellihuoneen Katmandusta juuri ennen Paulin saapumista. Summa summarum: päätin ottaa loppuajasta ilon irti, keskittyä joogaamaan, hakemaan töitä Suomesta ja mahdollisuuksien mukaan osallistumaan yhteen koulu-/lukutaitoprojektiin.

Jo nyt olo on niin paljon kevyempi, etten tiedä, miten päin olla. Tätä majataloa pitää sveitsiläis-nepalilainen pariskunta, jotka asuvat pohjakerroksessa lapsineen. Ruth on käynyt vuosia sitten Suomessa ja siitä lähtien on tehnyt itselleen tomaatti-kurkku-juusto-voileipiä aamiaiseksi! Ulkoa kuuluu ääniä, mutta mun ei tarvitse reagoida niihin. Saa syödä juuri niin paljon, kuin haluan. Mikä käsittämätön vapaus. Toki olen ihan pihalla, sillä yli kahteen kuukauteen en ole edes omaa teevettäni keittänyt, mutta eiköhän tuohon kokkaamiseenkin rutiini pian tule. Sängyssä on patja! Elämänlaatuni nousi kertaheitolla. Olen ihan sekaisin, kun kukaan ei kysykään multa joka välissä, minne olen menossa ja kenen kanssa ja milloin palaan.

Nyt vaan jännätään, miten käy vaalien ja yleislakkojen kanssa. Eilen oli maolaisten koalition julistama lakkopäivä eli muut autot kuin turistiautot, lehdistöautot ja vedenjakeluautot eivät saaneet kulkea ja koulut, kaupat ja toimistot olivat kiinni. Armeija valvoi suurten teiden varrella liikennettä ja ilmeisesti jotkin innokkaat puolueaktivistit heittivät lakkoa rikkoneita autoja kivillä ja sytyttivät niitä tuleen. Löytyipä tuolta suurten teiden varsilta itsetehtyjä pommejakin. Leppoisaa kerta kaikkiaan. Lakon piti kestää 10 päivää aina 19.11. vaaleihin asti, mutta tänään liikenne oli suht normaalia. Huomenna ehkä taas toisin. Yritän seurata lehtiä ja suurlähetystön infoa ja huolehtia siitä, että ruokaa on ainakin pariksi päiväksi, jos tilanne oikein pahaksi äityy. Hulluinta on mun mielestä se, että hallitus aikoo ainakin toistaiseksi julistaa 17.11. alkavan nelipäiväisen loman vaalien takia. Ilmeisesti tulli, vedenjakelu, lentokenttä, palokunta ja sairaalat ovat kiinni ”vain” kaksi päivää. Todella toivon, että tämä tarkoittaa ylempien toimihenkilöiden lomaa eikä sitä, että täällä sydärin saavat kuolevat vain siksi, että sattuivat saamaan sen vaalipäivänä. Saa nähdä, mitä näistä vaaleista tulee. Demokratian tilasta kertonee tarpeeksi se, että näimme Paulin kanssa armeijan tyyppien repivän vaalimainoksia kaduilta pois.

Sentään pääsin tänään jatkamaan viisumiani. Hieman huolestuin tämän lakkoilun keskellä, että joudun menemään virastolle vanhentuneen viisumin kanssa ja maksamaan itseni kipeäksi, jotta joku korruptoitunut virkamies ”katsoisi tällaista vakavaa virhettä tämän kerran sormiensa läpi” mutta ei kun ei. Liikenne oli hiljaisempaa kuin yleensä, mutta pääsin kuitenkin minibussiin. Maahanmuuttovirasto oli kätevästi bussiaseman lähellä ja sinne kävellessäni yritin koota kaikki Lähi-idän byrokratian myötä kehittämäni lehmän hermot. Mitään sellaista tarvittu, mikä pettymys! Olin kuullut kauhutarinoita maksuista, joita vaaditaan dollareina, ylimääräisistä käsittelymaksuista ja ties mistä, mutta kaikki sujui mutkattomasti. Tiskit olivat ensinnäkin heti aulassa ja kaikki tieto englanniksi. Jonossa toki seistiin tunnin verran, mutta sehän nyt on pientä. Ensimmäinen viisumivirkailija totesi, että Suomihan on kylmä maa. Seuraava virkailija otti rahat vastaan ja tismalleen oikean summan oikein kuitin kanssa.

Parin tunnin päästä sain palata viisumia hakemaan. Siinä sitten odottelin hetken, kun mun passia ei meinannut löytyä mistään. ”Five minutes only,” sanoi virkailija ja minä vaan hymyilin. Sivuhuoneessa istui tietysti joku pukumies, jolle paperit vietiin allekirjoitettaviksi, ja toimiston takaseinällä työskenteli joku tiukan näköinen mies flatscreen-ruudun takana. Tämä tiukan näköinen mies nousi, tuli ruudun luokse ja sanoi viisumia odottavalle joukkiolle: ”Finland.” Minäminäminä! ”I only have one question.” Sydämeni pysähtyi ehkä pikkuisen. ”In Helsinki, the houses, they are not open. Is this true?” Sopersin helpottuneena jotain kylmästä talvesta ja tiivisteistä ja kävelin ulos Katmandun pölyisille kaduille. 

Here I am, my last night in Nepal. Yup, this is Paul writing a guest entry. Where to begin, I ask myself. The whole experience has been so many different things. First of all there is the one main reason for coming here to see Kaisa, obviously. And as a special bonus, I got to experience your crazy minibus, a 160 meter free-fall, Nepalese culture, friendly Nepalese people, good food and so much more. It sure helps having someone with you who knows how the country works, especially for such an inexperienced traveler as myself. She’s so amazing at this whole thing.

Do I take anything back with me from this trip? Most definitely. I’ve done some amazing things here and will be able to use a new skill! Haggling! (which I had never needed to do before) I’ve also seen the good (and beautiful), the bad, the really bad and the ugly. This country is in such a weird state. In some locations you see people living in tents they made from some blankets and such. And then the people who are a bit better off can still be living in the back of their shop it seems. So I will be putting things in a new perspective a bit, back home. You hear things are bad, you know things are bad, but during my time here there have been a couple of “oh wow, THIS bad” moments where you just have no words for. But the people here do all seem to be united in their beliefs. Worshipping is a daily experience they all seem to do, young and old, poor and less poor. Everywhere you see shrines, big and small. It’s quite an interesting thing to see.

If you think you can handle it, I do recommend seeing Nepal. It has enough to show you and we haven’t even been to the Himalayas. Only saw those from a distance (when the clouds finally made their way out of sight for a tiny bit). And that bit was breathtaking already. I can’t even describe it properly. So you know what? Go and take a look for yourselves.

Thanks to Kaisa, I had this unique opportunity for my first out-of-Europe trip. It’s been amazing. The travel-itch will not be going away and I hope we will be seeing a lot more of the world together. Perhaps not always this somewhat extreme, but hopefully always this good.