Hieno suunnitelma oli tälle päivälle käydä hoitamassa Paulin reissuun liittyviä asioita, kävellä Swayambhun stupalle kaupungin länsipuolelle ja syödä vähän pitsaa. Toteutuiko? No ei. Sain mä sentään puolet asioista hoidettua ja pitsan syötyä eli ihan täysin mönkään ei mennyt. Olin onnistunut nukkumaan jotenkin huonosti niin, etten millään olisi jaksanut nousta ja yritin sitten vielä torkkua aamupalan jälkeen. Ei se vaan aja samaa asiaa kuin se, että saisi edes kerran viikossa nukkua niin pitkään kuin huvittaa.

Käynnistysvaikeuksien jälkeen pääsin vihdoin Katmanduun ja bussilippuja ostamaan. Matkustaminen täällä varsinkin juhlapyhien aikaan tuntuu olevan sellainen hullunmylly, että päädyin ostamaan liput jo nyt vähän kalliimmasta, mutta toivon mukaan myös luotettavasta firmasta. Normaalina päivänä Katmandusta lähtee noin 700 bussia, mutta Dasainin aikaan niitä lähtee 2500 ja silti ihmiset taistelevat lipuista kynsin hampain, käyttävät suhteita hyväkseen tai ostavat lippunsa mustasta pörssistä. Kaikesta tästä huolimatta useat jäävät ilman lippua. Normaalisti lippuja ei välttämättä tarvitsisi ostaa etukäteen tai aikaisintaan edellispäivänä, mutta Paulin täällä ollessa täällä vietetään Nepalin toiseksi suurinta juhlaa, Tiharia. Meillä on sen verran tiukka aikataulu, että todellakaan emme halua jäädä rannalle ruikuttamaan emmekä myöskään halua joutua etsimään epätoivoisesti kaupungin toiselta puolelta lähteviä minibusseja, joiden jarrut on huollettu viimeksi joskus mun viisivuotissyntymäpäivän aikaan.

Pieni sisäinen seikkailijani haluaisi matkustaa halvalla pikku minibussilla ja jutustella muiden matkustajien kanssa, mutta yleisin kommentti pitkän matkan minibussimatkustamisesta tuntuu olevan, ettei se ole sen arvoista. Nepalissa on muutenkin 30-kertainen riski kuolla liikenneonnettomuudessa länsimaihin verrattuna ja suurin osa näistä onnettomuuksista tapahtuu juuri näissä minibusseissa. Turistibussit ajavat hiljempaa, joten matkamme kestää noin 1,5 tuntia pidempään, mutta mieluummin venyttelen määränpäässä kuin hoitelen murtuneita luita sairaalassa. Lisäksi matkustusmukavuus on näissä turistibusseissa parempi, etenkin jos sattuu olemaan pitkän puoleinen henkilö, millä on oikeasti vähän merkitystä, kun matkustaa noin seitsemän tunnin matkan kolmena päivänä. Huomaako kaikesta tästä selittelystä, että oikeasti haluaisin mennä minibussilla ja yritän puhua itseäni tämän järkiratkaisun puolelle? Liput on nyt kuitenkin ostettu, joten ei auta vatvoa. Parempi varmasti näin. Kunhan vielä muistan soittaa bussifirmalle kutakin bussimatkaa edeltävänä päivänä ja varmistaa tulomme.

(Ulvooko tuolla ulkona meidän kiimainen koira vai huutaako naapurin vauva taas? Lasittomien ikkunoiden yksi huono puoli: kaikki kuuluu kaikkialle.)

Roadhouse Cafen pizzan ja wifin äärellä kului tovi jos toinenkin. Olipa muuten outoa olla paikassa, jossa asiakkaina oli vain ulkomaalaisia. Jokin siinä vaan tuntuu kummalliselta, mikä on ihan hassua tavallaan, koska täällä Banepassa ja turistialueen ulkopuolellahan mä loistan kuin valkoinen majakka, minkä pitäisi tuntua varmasti oudommalta. Iltapäiväsade yllätti, kun olin tekemässä lähtöä, joten ei auttanut muu kuin tilata cafe latte. Oli muuten hyvää ja pehmeää. Tässä vaiheessa kello oli jo sen verran paljon, etten olisi millään ennättänyt Swayambhulle ja takaisin, joten jäin Thameliin katsastamaan Pilgrims-kirjakauppaa.

Mikä ihana kauppa.  Yläkerran kaunokirjallisuusosastoa selatessani pysähdyin yht’äkkiä kuuntelemaan kummallista ääntä. Hetki meni, ennen kuin tajusin, mikä minut oli yllättänyt. Hiljaisuus. Kaiken maailman Nepal- ja Himalaja-kirjojen lisäksi kaupassa oli paljon matkamuistoja, joten pystyin tutkailemaan hintatasoa hyvin. Noita hintoja enempää ei varmastikaan kannata perusmatkamuistoista maksaa missään pikkukojussa, sillä Pilgrims on kuitenkin turistialueella sijaitseva ’fixed price’ –kauppa. Siellä oli kaikkea ihanaa koruista saippuoihin, suitsukkeista valokuvakehyksiin, kankaanpainantakuvioista antiikkisiin gramofoneihin. Sain jo paljon tuliaisideoita, joten kannattaa vinkata hyvissä ajoin, jos jotain tietyntyyppistä haikailee!  Matkamuistoja katsellessa tuli muuten kovasti mummia ikävä, sillä tosi monet mummilla olleet esineet tunnistan nyt Nepalista ostetuiksi: on naamiota, pikkukitaraa, pyöritettävää pikkurumpua, erilaisista metalleista koottua rannekorua.. Tekisi niin mieli laittaa vaan viestiä, että hei arvaa, mäkin ajattelin, että joku paikallinen soitin olisi kiva ostaa, ja että nuo rannekorut on muuten ehdottomasti parhaita, mitä täältä saa, edelleenkin! Että on meillä kuule hyvä maku, molemmilla.

Paluumatkan aika koitti ja käväisin hakemassa Thamelin isosta marketista vettä. Jestas mikä tavarataivas. Ihan ahdisti. Hyllykaupalla jenkkituotteita, käytävät täynnä travellereitä ja hinnat pilvissä. Limsapullo, joka Banepassa maksaisi 15 rupiaa oli tuolla 65 rupiaa. Ei tuollaisenakaan tietty länsimaalaiselle paha hinta, mutta takapajulan asukas nostaa tälle kulmiaan. Kuulin muuten suomeakin! ”Ai vitsi juu..” Sade vielä ripotteli, mutta se tuntui vain mukavalta vaihtelulta kuumuuteen ja pölyyn verrattuna. Bussissa yllätin itseni toteamalla, että oikeastaan tykkään enemmän matkustaa busseissa, joissa soitetaan musiikkia. Mistä tää nyt tuli? Se tosin auttaa, että volyymitaso on täällä kohtuullinen eikä päätä hajottava, niin kuin Lähi-idässä usein tuppaa olemaan.

Kello on jo puoli kymmenen täällä ja minä edelleen ylikierroksilla. Yhdestä kaupunkivisiitistä. Kaikenlaiset ajatukset pyörii päässä, mutta josko tässä yrittäisi rauhoittua ja miettiä vaikkapa, mitä huomisen aamutunnilla käsittelisi. Muistan, kun keväällä olin yhden toisen järjestön haastattelussa ja kysyin haastattelijalta, minkälaisia ongelmia Nepalissa olleilla vapaaehtoisilla on ollut. Kuulemma sopeutuminen rauhalliseen, hiljaiseen elämään on ollut hankalinta. Itsellä se ei tosiaan ole tässä viime aikoina ollut päällimmäisin ongelma, mutta tottahan se on: elämä täällä on verkkaista. Päivällä käydään töissä, koulussa tai pidetään sitä perheen liikettä auki ja seurustellaan samalla naapurien kanssa. Illalla syödään, hengaillaan ja katsellaan telkkaria. Tähän vaihtelua tuovat vain juhlapyhät, joiden aikana juhliminen keskittyy temppelialueelle, nukkumiseen ja perheen kanssa syömiseen. Ei täällä hengailla iltamyöhään kahviloissa, vaan kaikki paikat sulkeutuvat yhdeksän aikaan viimeistään. Ei käydä leffassa tai teatterissa. Trekkaus on turistien puuhaa. Täällä asuvalle elämä tietenkin täyttyy sosiaalisista kuvioista, mutta ulkopuolisen on vähän vaikea saada siitä samalla tavalla mitään irti ja niinpä tuo jokaviikkoinen käynti jossain muualla on tuiki tarpeellinen piristysruiske. Nyt pitäisi vaan sen vaikutuksen laskea hetkellisesti, jotta saisin nukuttua..