Huoh. Tänäänkin on sitten bandha eli lakkopäivä. Taas yksi esimerkki Nepalin kummallisuuksista. Bandhan aikaan eli yleensä noin aamukuudesta viiteen ihmiset eivät saisi mennä töihin eikä liikenne kulje. Eri poliittiset ryhmät käyttävät bandhaa tehokeinona saadakseen äänensä kuuluviin eli nyt vaalien lähestyessä bandhoja on tiedossa yhä enemmän ja enemmän. Hulluinta tässä on se, että bandhat ovat täysin laittomia ja suurin osa ihmisistä vastustaa niitä, mutta koska suurin osa bandhoista on maolaisten järjestämiä, niistä ei olla pääsemässä eroon ihan lähiaikoina. Maolaisilla kun on sen verran vaikutusvaltaa, että saavat poliiseja avukseen bandhaa tehostamaan, mikä on vähän nurinkurista, koska poliisienhan pitäisi olla lainvartijoita. Eipä se ihan niin tarkkaa taida olla..

Toivon vaan, että näitä bandhoja ei olisi nyt ihan joka päivä, ja että tervehdyttyäni pääsisin Katmanduun seuraamaan Indra Jatra –juhlaa. Samoin olisi ihan kiva, jos Paulin visiitin aikaan päästäisiin kulkemaan suunniteltuina päivinä kaupungista toiseen. Toivoa sopii, että suurten juhlapyhien aikaan aktivistitkin keskittyisivät lakkoilun sijaan viettämään juhlaa perheensä kanssa. Hieman myös turhauttaa se, että mikään asia ei tule edistymään bandhan aikana, kun ei kukaan kävelymatkaa kauempana pääse minnekään eikä kukaan työn puolesta tavoitettava henkilö ole paikalla. Pieniähän nämä mun murheet täällä ovat, kun miettii, millä tavalla tää maa seisahtaa aivan täysin ja milloin sattuu. Yritä tässä sitten saada kehitystä rullamaan ja hankkia perheelle elantoa.

Voi Manjil. Nousin tässä seitsemän jälkeen ja huomasin, että kännykkä vilkkui. Yksi missattu puhelu 6:23 ja kaksi tekstiviestiä. Manjil ilmoitti, että äitinsä oli kutsunut minut aamiaiselle ja oli siksi tullut hakemaan minua. Voisinko soittaa, kun saan viestin? Voi apua. Siinä sitten toinen silmä ja sierain vielä kiinni tekstaamaan, että olen vielä liian kipeä sosialisoidakseni. Mutta eipä hätää, ilmeisesti Manjil oli kertonut äidilleen minun ’tilanteestani’ ja äiti tekisi minulle keittoa! Voi apua. Yritä siinä sitten kohteliaasti sanoa, että ihan oikeasti mieluummin en aamuseitsemältä särkyisenä lähtisi aamupalalle toiselle puolelle kylää. Kun sen vaan tietää, että sitä pitäisi kuitenkin jaksaa hymyillä ja vastailla kysymyksiin, nyökkäillä ja katsella valokuvia siitä huolimatta, että tekee mieli sahata oma pää poikki. Toivottavasti haluavat kutsua minut jokin toinen kerta, yhden yön varoitusajasta en toki haaveile edes!

Mahdollisesta seikkailuvapaapäivästä tulikin pötköttelypäivä. Onnistuin eilen vilustuttamaan itseni suihkun jälkeen ja nyt sattuu sitten kurkussa, nenä vuotaa ja silmiä särkee. Jippii. Ei paljoa kannata lähteä Katmanduun tai muualle saasteen sekaan sompailemaan, varsinkin kun olin niin väsynyt, että nukuin tuossa jo kahden tunnin päiväunet. Ihan hullua kyllä, että päivällä on 30 astetta ja auringossa ihoa oikein särkee, mutta heti illalla saa vetää villasukaa jalkaan, koska ikkunoissa ei ole laseja eivätkä peltiovetkaan ihan tiiviit ole.

Ihan kuin tämä viikko ei olisi ollut jo muutenkin verkkainen. Mitään kummempaa ei tosiaan ole tapahtunut, vaan kaikki on jäänyt suunnitelman tasolle. ”We’ll talk after I come back.” ”We should know next week.” ”I’ll call you when I come over.” Ja niin edelleen. Todella toivon, että tässä jotakin alkaisi tapahtua. Tyttöjen kanssa olen hengaillut iltapäivät, mikä tietty on ollut ihan hauskaa. Ollaan katsottu mun läppäriltä nepalilaisia musiikkivideoita, leikitty nepalilaista kansallisleikkiä Gabardia, ajettu pyörällä ympäri pihaa, pelattu kivienheittelyleikkiä ja Boom Shakaa sekä tietty juteltu Paulista. Tytöt on tosiaan ihan täpinöissä siitä, että mulla on boyfrieeeeend.. Ja että se vielä aikoo tulla käymään Nepaliin! ”Sister, he come here??”

Saapa muuten nähdä, millaiseksi elämä täällä muotoutuu, kun load-shedding alkaa oikein kunnolla. Load-shedding tarkoittaa suunniteltuja sähkökatkoja, joita tällä hetkellä on ollut päivässä noin neljän, viiden tunnin verran. Kantipur-lehden mukaan ne lisääntyvät sunnuntaista alkaen ainakin seitsemään tuntiin. Meillä, kuten useimmilla talouksilla täällä, on varageneraattori, josta saadaan virtaa varalamppuihin, mutta saa nähdä, kuinka paljon niistäkään riittää virtaa. Lisääntyvä load-shedding johtuu muuten siitä hienosta seikasta, että Nepal ostaa sähköä Intiasta, mutta tätä kaapelia korjataan. Hallitus oli kyllä suunnitellut viime talven 16 tunnin sähkökatkosten jälkeen rakennuttavansa lisäkaapelin, mutta tämän eteen ei ole tehty sitten yhtään mitään.

Pari iltaa sitten juttelin munkin ja mummon kanssa pihalla. Mummo oli pessyt sarejaan päivällä pihalla ja oli siitä sitten väsynyt. Juteltiin pesukoneista ja jotenkin sivuttiin tulevaa talvea. Ilmoitin pärjääväni kyllä, koska meillähän voi olla vaikka miinus kaksikymmentä astetta! Tästä päästiin sitten lämmitys- ja sähköasioihin: onko lämmitys ilmaista vai miten kaikilla voi olla varaa siihen? Paljonko se maksaa? Mistä meidän sähkömme tuotetaan? Kyllä sitä vaan huomaa, että tietyt asiat ottaa itsestäänselvyyksinä. 

Järkyttäviä uutisia, hyvät naiset ja herrat: nepalilaiseksi ruoaksi luulemanne ruoka onkin intialaista! Näin on. Ei täällä syödä samosaa, ei ole tandooriuuneja, ei ole palak paneeria eikä naan-leipää. Perusainesosat ovat samat: metallilautasella on riisiä, paistettuja kasviksia ja linssikeittoa. Kasvikset eivät vaan lillu missään herkullisessa kastikkeessa, vaan ne laitetaan lautaselle sellaisenaan suoraan pannulta. Curryksi luulemani mauste onkin kurkumaa ja sitä löytyykin sitten monenlaista sorttia ja lähes kaikista ruoista, mutta currya taas ei käytetä oikeastaan missään.

Haluaisin vain tietää, kuinka näin on päässyt käymään. Perustivatko ensimmäiset Euroopassa asuvat nepalilaisravintoloitsijat ensin nepalilaisen ravintolan, mutta totesivat, etteivät pystyneet kilpailemaan naapuriraflan intialaisten makujen kanssa? Perustivatko he sitten intialaisen ravintolan, mutta totesivat, etteivät pystyneet kilpailemaan jo asemansa vakiinnuttaneen naapuriraflan kanssa? Päättivätkö he sitten yhdistää nämä kaksi: tutun, herkullisen ruoan ja eksoottisen, Himalaja-aiheisen sisustuksen?

Ruoka on siis ihan hyvää, mutta kieltämättä hieman yksitoikkoista. Kikherneitä aamulla, lounaalla ja illalla riisiä, paprikaa, papuja, linssejä ja perunaa. Lisämausteena ihan liian tulista chiliä halukkaille. Jännästi sitä huomaa, miten suhtautuminen ruokaan muuttuu: aistinautinnon sijasta siitä tulee nälän taltuttamista, mikä ei ole yksinään huono asia. Huomaan tosin, kuinka eri ruoat pyörivät päässäni hieman huolestuttavaan tahtiin. Yleensä mulla on ollut yksi ruokahimo päivässä: tomaatti-mozzarellasalaatti oli ensimmäinen, sittemmin olen haaveillut muun muassa nachoista, sitruunalla maustetuista kanafileistä, raikkaasta salaatista ja mikä huolestuttavinta, yhtenä päivänä kuolasin lihapiirakan perään. Siis oikeasti. Lihapiirakan. 

Kääk. Huomaa, että on tullut mailailtua, skypetettyä ja kirjoitettua paperipäiväkirjaan. Josko nyt tännekin jotain järkevää.

Perjantaina oli tosiaan lähetystön saunailta maanjäristysinfon merkeissä. Aika pysäyttävää kamaa oli. Pari viikkoa sitten perjantaina oli yöllä ollut 5 Richterin maanjäristys, johon olin tietämättäni herännyt. Ihmettelin vaan äkäisenä unenpöpperössä, että kuka ravistelee mun sänkyä, ja päättelin, että jokin rekka oli varmaan vaan ajanut ohi. Ei tullut pieneen mieleenkään. Nyt sitten toivotaan, ettei tule isompaa järistystä, sillä siitä seuraisi todellinen katastrofi. Lentokenttähän on jo nyt vähän niin ja näin, yksi kiitorata kuukausi sitten sortui jo, ja järistyksen tullessa se tuhoutuisi täysin. Ei se vielä mitään, että me emme pääsisi täältä viikkoihin pois, vaan se, etteivät kansainväliset apujoukot pääsisi tänne myöskään. Maan oma varustautuminen kun on täysin Nepalin Punaisen Ristin varassa ja heillä on varastossa apupakkauksia vain 40 000 ihmiselle. Täällä sitä sitten oltaisi ilman ruokaa ja puhdasta vettä viikkotolkulla sortuneiden talojen keskellä. Toivon siis itsekkäästi, että katastrofituurini jatkuu tälläkin kertaa..

Tapasin myös pari kivaa suomalaista tyttöä. Jenni on töissä vaatefirmassa, joka teettää vaatteensa Nepalissa, ja mallikappaleiden tekoa varten hän viettää Nepalissa n. 4kk vuodessa. 9 tuntia päivässä, 6 päivää viikossa. Ei kuulemma paljoa ehdi matkustella tai ympäristöään muutenkaan tutkia, mutta sovittiin, että yritetään jokin lauantai vaikka käydä syömässä. Juudit taasen on tuossa puolen tunnin matkan päässä parissa lastenkodissa vapaaehtoisena ja kärsii aikamoista maailmantuskaa juuri nyt. Toinen lastenkoti ilmeisesti on vakavarainen, mutta toisessa mietitään lähes päivittäin, mistä saataisiin ruokaa. Vähemmästäkin ahdistaa.

Lauantaina meillä oli täällä keskuksella 13.vuosipäivä. Koko viikko olikin ollut enemmän tai vähemmän siivoamista, varusteiden hankkimista, pientä remonttia ja näytelmän harjoittelua. Tupa tai siis piha oli täynnä väkeä ja minä yritin olla nukahtamatta kuumuuteen ja loputtomiin nepalinkielisiin puheisiin. Tosin uskon, että kuluraportti olisi ollut puisevaa kuultavaa englanniksikin! Piya Ratna (perustaja) oli istuttanut mut yhden Gauri-tytön viereen, selvästi sellaisella ”jutelkaa”-mentaliteetilla, mutta ei meiltä pahemmin juttua irronnut. Kielimuuri, minkäs teet. Juhlan jälkeen menimme nauttimaan virvokkeita. Siinä otoksia puhelimella selatessaan Gauri selasi yhden liikaa ja paljastui, että hän oli juhlan aikana ottanut kuvan mun punaisista rusettiballerinoista! Repesin ihan täysin ja jää murtui. Loppuaikana hassuteltiin sitten kuvia ottaessa ja oli ihan hauskaa.

Sunnuntaina olin jo ihan hajoamassa. Tylsää. Angstia. Kaipasin oikeita keskusteluja eikä aina vaan sitä Suomi-selostusta, aikatauluista vääntöä ja koulupäivästä juttelua. Sain sitten vihdoinkin mailattua kavereille, mikä oli oikein hyvä. Mikäköhän siinäkin oli niin vaikeaa? Illalla sitten katsottiin Nepal-Afganistan –peliä, mikä oli oikeasti ihan tuskaa. Niin hitaita pelaajia, ei mitään kunnon hyökkäyksiä. Tän siitä näköjään saa, kun katsoo aina vaan World Cupia, tulee huomaamattaan hemmotelluksi. Afganistan voitti ja pääsi finaaliin, mutta niidenkin ainoa maali oli oikeastaan Nepalin maalivahdin mämmikouran syytä. Ainakaan afganistanilaiset eivät filmanneet ihan yhtä paljon, joten siitä pisteet heille. Ja oikeasti, jos kaksi kertaa saa rankkarin filmatusta rikkeestä, niin voisko edes toisen niistä saada maaliin? Joo, en hirveästi vaikuttunut Nepalin joukkueesta näköjään.

Maanantai oli taas näitä päiviä, jotka aamulla ovat rauhallisia ja illalla sitä miettii, että mitä ihmettä tapahtui. Jayandra tuli joskus neljän aikaan käymään ja pyysi kävelylle. No, okei. Jotenkin sen moottoripyöräreissun jälkeen mua on vähän hämännyt, että mitkä motiivit hänellä on mun kanssa vaan hengailla. No, selvisipä sekin. Ensin käppäiltiin kylän toiselle puolelle ja käytiin Kiinan rakentamassa ja rahoittamassa tech collegessa. Ilmeisesti hänen siskonsa opettaa siellä ja he miettivät, josko voisin käydä siellä pitämässä tunteja. Saas nähdä. Toteutumisvauhti kun näillä jutuilla ei ole mikään huima. Siinä sitten Jayandra pyysi mua kyselemään kysymyksiä, joihin hän voisi vastata ja harjoitella englantia. Menin sitten peruskysymysten jälkeen heittämään, että mitä hän haluaa elämällään tehdä. Tästä oli sitten ilmeisesti helppo hypätä siihen, että voisinko minä auttaa häntä saamaan viisumin Suomeen. Olin ihan unohtanut tämän puolen kehitysmaissa. Siis eihän mua haittaisi yhtään, jos hän tulisi vuodeksi pariksi Suomeen, tienaisi rahaa ja saisi pesämunan täällä elämälleen. Se mua haittaa, että mä en oikeasti voi tehdä asialle mitään ja tällainen keskustelu on vaan todella epämukava. Mä en voi hankkia sille tai kenellekään muulle työpaikkaa enkä todellakaan ala esittämään olevani suhteessa kenenkään kanssa.

Paikalle tuli yksi Jayandran kavereista, jonka olin ilmeisesti tavannut ekalla kyläkierroksella. ”You don’t remember me?!” Öh. En. Olen tavannut aika paljon uusia ihmisiä ja me puhuttiin ehkä kolme minuuttia.. Lähdettiin kävelemään ylös vuorelle ja täytyy sanoa, että näkymä oli huima. Auringon säteet leikkasivat taivasta pilven takaa ja kotkat kaartelivat siinä meidän vieressämme. Olisi ollut aika superromanttista, jos vieressä ei olisi ollut kolmea pikkupoikaa pelaamassa fudista!

Eilen oli kolmas päivä naisten juhlaa. Tästä juhlasta sain siis toki kuulla vasta tokana päivänä, kun ihmettelin, mikseivät tytöt ole koulussa. Päätin lähteä vähän Katmandua kiertelemään ja tyydyttämään hampurilaishimoni. Facebookiin jo päivitin valokuvia kuumasta, saasteisesta kaupungista ja sen keskellä sijaitsevasta ihanasta Garden of Dreamsistä. Tämä oli tällainen pikkupyrähdys vain, mutta onnistuin hienosti eksymään matkalla Thamelista bussiasemalle. Päätin kävellä pikkuteitä etelään, mutta ihanista kujista hurmaantuneena kävelin liian pitkälle, melkein Durbar-aukiolle asti. Ei kun takaisin ja oikealle. Hieman alkoi usko omaan suuntavaistoon jossain vaiheessa pettää, vaan perille selvisin. Muistoksi tästä päivästä sain loppuillaksi ihanasti jomottavan päänsäryn. Ei se ihme ole, että useat paikalliset kulkevat Katmandussa sateenvarjot päänsä suojana ja hengitysmaskit suun edessä.

Tästä päivästä ei taaskaan tietoa. Tyttöjen piti mennä kouluun. Tyttöjen ei pitänyt mennä kouluun. Tytöillä olikin koulupuvut päällä. Eiköhän sieltä joku taas jossain vaiheessa koputtele tai soittele. Sillä aikaa mä yritän sumplia näitä Minervan kehittelemiä lisähommia ja olla stressaamatta ihan liikaa jatkosta. 

Kyläläiset on taas aamiaisella eikä sähköjohdot alkanut palaa tänään, joten tässähän on hyvä hetki kirjoitella vähän. Eilen tosiaan olin joogan jälkeen aamiaisella kokin kanssa, kun ruokasalin kulmassa alkoi sähköjohto palaa. Kuului vaan sihinää, toinen juoksi ulos hakemaan apua ja mä katsoin donitsi suussa, kuinka liekit löi hetkessä kattoon. Sitten kuului säälittävä piuuuuh räts räts ja nurkkaus pullahti täyteen savua. En oikeasti ole koskaan nähnyt sähköjohdon palavan pituudeltaan. Kiva aamuherätys siinä rankkasateen keskellä. Mun sandaalit kastuivat eilen aamulla joogasalin ulkopuolella siinä samassa sateessa eivätkä ole vieläkään kuivat.

Tänään on isänpäivä, mikä ei kuulemma täällä keskuksessa näy kovasti. Saas nähdä, tuleeko joku taas noutamaan.

Pitäisi kirjoittaa tytöistä muutama juttu, ennen kuin unohdan. Kaikkihan ovat täällä tosi hyvinvoivan oloisia, siistejä ja perusiloisia. Sillä tavalla, että sitä tulee ihan miettineeksi, että miksi ihmeessä he ovat täällä. Sitten sitä kuulee pari pikkujuttua ja tajuaa, että on tässä jokin pointtikin. Pikku-Bipana, tämä pikkuinen apina, poikatyttö ja musiikkivideoiden suurin ystävä alkoi yksi ilta selittää mulle vanhemmistaan. ”My father very sad when I come. Very sad. Sometimes he beat me and I cry and my mother come and say Bipana my baby it’s okay, why do you hit Bipana. My father very sad when I come.” Ja tämä kaikki sellaisella yli-iloisella show-meiningillä, niin että sitä miettii, mistä saippuaoopperasta tämä juonenkäänne on kopioitu. Juttelin siinä muidenkin tyttöjen kanssa, kunnes havahduin, että Bipana oli mennyt ihan hiljaiseksi. Sitten hän laittoi kaksi nojatuolia vastakkain kuin vauvansängyksi ja haki peittonsa. Siihen hän sitten meni nukkumaan, mun kädestä visusti peiton alla kiinni pitäen samalla kuin luin Maailman ympäri 80 päivässä.

Eräänä päivänä tässä ihmettelin, kuinka Umalla oli käsivarressaan ihan viiltojen näköisiä jälkiä. Vähän ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut. Selitys tuli iltapäivällä, kun juteltiin Uman kanssa pihalla ihan jostain muusta. ”Sister, I sad last night. I do this.” ja nauru päälle. Siis se nauru oli jotain niin absurdia. ”You were sad?” Vähän vakavampi naama. Mutta mitä ihmettä siihen sanoisi? ”It’s okay to be sad. Everyone is sad sometimes. I am sometimes sad and angry and I don’t like myself. It happens.” Mutta mitä ihmettä sitä sanoisi 16-vuotiaalle tytölle, jolla on suhteettoman lyhyet jalat, pieni kyttyrä ja jonka äiti halusi hänestä eroon? Ei sitä osaa sanoa mitään. Halaa vaan takaisin, kun toinen tulee kylkeen nojaamaan kerta toisensa jälkeen, ja yrittää keksiä jotain muuta kivaa tekemistä.

En oikeastaan tunne täällä sääliä enkä vihaa kamalaa maailmaa. Lähinnä tekee mieli nostaa hattua näille tytöille ja sanoa, että kyllä te pärjäätte ja hienosti pärjäättekin.   

Ihan hirveetä, mut olipa hienoa. Hyppäsin siis Jayandran(keskusmiehen) moottoripyörän kyytiin ja ajattelin, että kuolen. Kuka menee moottoripyörän kyytiin ilman kypärää ja vielä Nepalin vuoristotieliikenteen sekaan? Näköjään minä. Menomatkan kuvittelinkin vaan omaa kalloani sirpaleina asfaltissa, enkä pahemmin nauttinut maisemista, vaikka ne pikasilmäyksellä tuntuivat vatsanpohjassa asti. Ne vuoret ja laaksot, ah! Käytiin siis iltapäiväteellä sen ystävien luona Hotel Ravine Sunrisessa Dhulikhelissa.

Hetken istuskelin yksin terassilla ja fiilistelin pilviä vuorenhuippujen yllä. Sitten sosialisoitiin J:n ja sen kahden ystävän kanssa leppoisasti newari-ruokien äärellä. Mä jätin melkein kaiken väliin, koska illallinen oli tulossa, mutta raksista en pystynyt kieltäytymään. Sentään se lantrattiin kokikseen ja sain kaataa itselleni! Kieltämättä ei mieltä hirveästi ylentänyt se, että J veti sitä ainakin kolme lasillista, koska se meinasi sitä, että mun hulluuslistalleni nousi: ”Olen ollut Nepalissa pimeillä vuoristoteillä moottoripyörän kyydissä niin, ettei mulla ole ollut kypärää ja kuski on juonut.” Whee. Mutta oli se silti hulppeaa. Ne ystävät vielä näytti mulle niiden hotellihuoneita siltä varalta, että ehtisin lokakuussa tulla yöksi katsomaan Himalajan huippuja. Takaisintulomatkalla alkoi tietenkin sataa, joten tää mun hulluuslista vaan kasvoi. Ihan tajutonta, mutta kieltämättä aika makeeta. En vaan voi kertoa kenellekään, hah.

Keskuksessa syötiin taas perusillallinen ja sitten tutustuin tyttöjen kanssa maailmankarttaan. Vähän on hakusessa Euroopat ja muut.. Ihan lopuksi Uma vielä veti mut toiseen huoneeseen ja laittoi sen oikein lukkoon, että saadaan omaa rauhaa. Olin meinaan luvannut lakata Uman varpaankynnet samalla pinkillä lakalla, mitä mulla on, ja se lupaushan oli pidettävä. Kyllä oli onnellinen tyttö sen jälkeen!

Nyt taas meni sähköt. Totta kai.

Eilinen oli ihan mahtava päivä, mutta nyt oonkin taas niin poikki, etten haluais nähdä tänään ketään. Miten tää 6-1 –viikko voikin olla niin vaikea? Kyllä sitä vaan itse on niin tottunut siihen, että on yksi aktiivinen ja yksi koomaillen vietetty vapaapäivä. Eikä siis, että mulla olis mitenkään päätähuimaava työtaakka, vaan se, ettei näinä ’työpäivinä’ koskaan tiedä, mitä multa oikein odotetaan.

Lähdin sitten tosiaan eilen Katmanduun. Yritin ottaa aamulla vielä nokoset, mutta eihän siitä mitään tullut. Täällä jos olisin päivän viettänyt, pää olisi kuitenkin hajonnut. Halusin myös tietää, miten pärjäisin täällä, millaista matkaaminen on Lähi-itään verrattuna. Toistaiseksi: paljon helpompaa! Kävelin tuon päätien toiselle puolelle, ehdin katsoa kerran ympärilleni, kun joku jo huusi ”Katmandu? Katmandu?” ja niin sitä kipitettiin bussiin. Matka kesti vähän yli tunnin ja sujui ihan mukavasti. Kaupungissa oli hieman hankaluuksia ensin hahmottaa, missä mikäkin on, sillä tiennimiä ei tietenkään ollut missään ja bussiasemalle olimme näköjään kurvanneet eri suunnasta, kuin olin odottanut. Seurailin ensin suurinta ihmisvanaa, mutta korttelin parin jälkeen päätin kysyä mehupojalta apua. Ja ei kun takaisin vaan.

Durbar Margia tallustelin saasteiden keskellä kohti kuninkaallista palatsia. Se kai kertoo saastetasosta jotain, jos suuri osa paikallisistakin kulkee hengityssuoja päällä.. Matkan varrella näin keskeneräisen ostarin, jossa mainostettiin H&M:ää ja Mangoa, sekä useita länkkäriliikkeitä ja –kahviloita. Minä hirveä ihminen menin ja söin lounasta KFC:ssä. Terapiaa. Vähän kanaa ja kahvia, kumpaakaan en oo pariin viikkoon saanut.

Kuninkaallisen palatsin holleilla käännyin kohti Thamelia, sillä halusin nähdä, millainen tämä turistirysä oikein on. Oli aikamoinen. Edelleenkin väittäisin, että Kairon Khan el Khalili on kauppiaitten suhteen paljon ahdistavampi, sillä tuolla sain osakseni ehkä neljä epämääräistä Hello-huudahdusta, jotka vaipuivat unholaan, kun en niitä kädenheilautusta enempää noteerannnut. EI seurattu perässä, ei jatkettu huutelua. Toki tuo ei mikään varsinaisen kaupustelukeskus olekaan, mutta pahin turistirysä, mitä täältä löytyy kuitenkin. Alue alkoi, kuin veitsellä olisi leikannut: yht’äkkiä tuntemani perus-Nepal muuttui kerjäläisten, vaelluskamojen ja valkonaamojen sekasotkuksi. Täällä ollessani olen nähnyt ehkä kuusi länkkäriä, kun tuolla alueella taas joka kolmas tuntui olevan turisti, vaikka nyt ei edes ole high season. Kätevä sijainti tuolla alueella toki on, mutten siellä viettäisi mielellään kuin yhden tai maksimissaan kaksi yötä.

Ja ne kerjäläiset.. Ei se koskaan hyvää tee nähdä ihmisiä, joilta puuttuu kädet , tai jotka konttaavat autotien varressa, kun eivät muuten pääse liikkumaan. Oli siellä yksi äitikin, joka pyysi ostamaan maitoa lapselleen. Tämä on ilmeisesti jo aika kulunut yritys saada turisti ostamaan maitoa, jonka äiti sitten myy paremmalla hinnalla eteenpäin.

Thamel-palloilun jälkeen päätin kokeilla jaksaisinko kävellä Katmandun vanhaan kaupunkiin varsinaisia nähtävyyksiä katselemaan. Kuljin varmuuden vuoksi ison tien viertä ja huh, kuinka se kuumuus ja saastemäärä vaan väsyttää pientä ihmistä. Vanhan kaupungin reunalla olisi pitänyt kyltin mukaan maksaa 750 rupiaa, mutta kun sanoin, että aion vain kävellä enkä käydä rakennuksissa, sain jatkaa matkaa ilmaiseksi. Sentään! Vihdoin ja viimein Durbar-aukiolle päästyäni olin niin tööt, että oli pakko päästä lepuuttamaan turvonneita jalkoja. Istahdin törkyhintaiseen wifiä mainostavaan länkkärikahvilaan ja tilasin Pepsin. Ekaa kertaa täällä pääsin kiistelemään ison setelin käytöstä, ha haa. Lähi-idässähän oli sama homma eli isot setelit aiheuttavat vastaanottajissaan huokauksia eikä sitä vaihtorahaa tietenkään ole tarpeeksi. Sitten kun kaivaa esiin viimeiset pikkusetelinsä, kauppias/taksikuski/kukalie laittaa nipun tyytyväisenä muiden pikkusetelien jatkeeksi. Joka tapauksessa, jos kahvila pyytää erikoiskahveistaan 500 rupiaa, niin kyllä mun  mielestä niiltä voi olettaa löytyvän vaihtorahaa siihen 500 rupian seteliin. ”Maksa sitten kun lähdet.” No, okei. Maksoin sitten lähtiessäni sillä samalla setelillä ja hymähtelimme hieman molemmat. 

Durbar-aukion kierroksesta tuli tosiaan vähän säälittävä, sillä koko alue oli nuorten maoistien valtaama. Punapaitaisia nuoria oli valehtelematta kaikkialla ja mä en vaan jaksanut. Ei sitä oikein pysty fiilistelemään jumalten morsiamia tai maailman vanhinta puutaloa, jos päässä kaikuu kommunistinen megafonimökä. Vähän kyllä huvitti, että onnistuin itseni tuollaiseen tilanteeseen saattamaan. Totta kai jos kaupungissa pitäisi varoa kommunistiopiskelijoiden joukkoja, niin minä kävelen iloisesti sinne keskelle Pepsiä pillillä ryystämään.

Pikku hiljaa aloin suuntaamaan aukiolta koti bussiasemaa. Tällä kertaa päätin kulkea pikku teitä suunnilleen oikeaan suuntaan sen sijaan, että menisin sitä isoa tietä pitkin. Oikea valinta. Tuo alue on ilmeisesti vanhinta Katmandua ja täynnä kauppakojuja ja ihania turkooseja ovia. Ihana Lähi-itä –fiilis, mutta edelleen, niin paljon rauhallisempi. Ihmiset tuijottavat, mutta kääntävät yleensä katseensa pois, jos minä huomaan. Pikkulapset saattavat huudella Hello, mutta siinä se melkein onkin. Yksi riksakuski yritti jotain jutella, mutta niin sekin vaan jäi sinne jonnekin takavasemmalle. Kauppakatu olikin sitten suljettu tietöiden vuoksi, joten seurasin väkijoukkoa halki pienten kauppakujien ja sisäpihojen seuraavalle kadulle. Jotenkin mua huvitti, kuinka helpolta ja tutulta tuo tuollainen kulkeminen tuntuu, ja tavallaan turhautti, koska siksi juuri voisin jaksaa tällä kertaa tehdä jotain fiksuakin.

Bussiasemalla en ehtinyt muuta, kuin katsoa, että bussit odottavat siellä jonossa, joten on varmaan parasta kiertää ne sieltä etupäästä, kun jo ensimmäisen bussin lippupoika huuteli: ”BanepaPanautiBanepaPanauti!” ”Banepa?” ”Banepa!” Ja niin sitä mentiin. Hankalinta oli tunnistaa oma pysäkki takaisin tullessa eikä mun vieruskaveri auttanut yhtään väittämällä, ettemme ole vielä Banepassa. No oltiinhan me. Jäin sitten varsinaisella bussiasemalla enkä tienvarressa, joka olisi ollut mua lähempänä. Sinänsä hyvä, koska sain bussiasemalla ostettua kaksi perunalla ja kikherneillä täytettyä ihanan lämmintä ja rapeaa samosaa. Mmm. Tämän seikkailun hinta bussimatkoineen, KFC-lounaineen, ylihintaisine limsoineen ja samosoineen: 5e. Mun 200e käyttörahabudjetti per kuukausi saattaa olla hieman ylimitoitettu. No, tulee kyllä Suomessa tarpeeseen.

Kämpille päästyäni oli ihan hiessä ja ällöoloinen. Hetken lepäiltyäni tytöt tulivat koputtelemaan ovelle ja hengailin sitten portailla hetken verran. Keskuksen perustaja käy täällä ilmeisesti kerran parissa viikossa ja toi tytöille herkkuja. Sain maistaa kolmatta asiaa, joka on saanut mut täällä yökkäämään. Ihanaa. Yksi on sellainen vaaleankeltainen limainen hedelmä, joka vaan jaa ällöttävinä rihmoina nieluun, ja aiheuttaa yökkäämisen. Toinen oli maustettu, ihrainen paksu nahanpala. Tarvitseeko sanoa enempää? Yritin kuitenkin. Kolmas oli sitten tää ihmeellinen joltain suitsukkeelta maistuva ja puunkuorelta tuntuva herkkupala, jonka maku vaan sai mut kakomaan. Ei mulla missään muualla oo ihan näin voimakkaita reaktioita tullut.. Muutoin olen kyllä tykännyt ruoasta täällä.

Piya Ratna, tää keskuksen perustaja pyysi mua mukaansa iltakävelylle. Tällaisille pyynnöillehän ei sanota ei ja olen niin iloinen, että tuli mentyä: oli ihanaa puhua oikeista asioista eikä vaan siitä, kuka intialainen näyttelijä on paras tai siitä, tykkäävätkö tytöt Justin Bieberistä. Kiinnostavaa sekin, mutta vaihtelu virkistää. Piya on tosiaan aikamoinen poliittinen aktivisti sosiaalisen työnsä ohella ja oli jännää kuulla hänen ajatuksiaan siitä, millaisia muutoksia Nepalissa tarvitaan. Suurin ongelma on korruptio: Nepaliin valuu ulkomaista rahaa mm. kehityshankkeiden myötä aika lailla, mutta maa on erittäin korruptoitunut. Ratnan lobbaama puolue on Nepal Family Party, jonka nimi kuvastaa sitä, miten maan johtajien tulisi huolehtia kansalaisistaan kuin lapsistaan, ja kuinka nepalilaisperheistä on huolehdittava. Jollain tavalla aika naiivin kuuloista, mutta Piya vaikutti hyvin tietoiselta siitä, että todellinen muutos tulee viemään aikaa.

Iltakävely muuttui organisointikokoukseksi, kun pysähdyimme päätien varrella eräälle kaupalle. Minä siinä sitten istuin ja katsoin pimenevää Banepan iltaa, kun Piya järkkäili seuraavan päivän mikrofoneja ja moottoripyöriä (miksi??) sun muita. Hetken päästä eteemme kurvasi megafonein varustettu propagandajeeppi ja Piya patisti mut säkkien päälle sen tavaratilaan istumaan. Pienen hetken ehkä ajattelin, että tää on ehkä hieman liian hullua. Oli siinä autossa sentään kahdeksan miehen lisäksi yksi nainen, joten päätin keskittyä nauttimaan tilanteen absurdiudesta: jos tässä maassa olisi samanlainen salainen poliisi kuin Syyriassa, mun tiedostot olisivat tältä päivältä vähintään mielenkiintoiset. Kierreltiin sitten kaupunkia jonkin aikaa, kunnes purettiin auto ja jutusteltiin pilkkopimeällä kadulla heidän uuden toimistonsa perustamisesta,  promoliiveistä ja mun puoluekannasta. Uskomatonta muuten, kuinka pimeää täällä on, kun katulamppuja ei ole: ainoat valot tulivat vielä auki olevista kaupoista tai työpajoista. Juttelun lomassa katselin ylös säkenöivää tähtitaivasta. Aivan kuin Suomessa joskus talviyönä. Teekupposen ääressä vielä jutusteltiin politiikkaa ja Piya rupesi jo listailemaan kaikkea, mitä mä voisin täällä tehdä niiden organisaation kanssa. En oleta, että mikään näistä toteutuisi, mutta tuntui silti mukavalta.

Tänään oon sitten ollut aika poikki. Hieno päivä, mutta mehut meni. Piya kävi tuossa lounaalla moikkaamassa ja toi mulle nepalilaisen SIM-kortin. Huippua! Samalla hän jatkoi vielä noita eilisen suunnitelmiensa kehittelyjä ja täytyy myöntää, että se tuntuu ihan mukavalta, kun joku on innostunut mun opiskeluista ja kiinnostuksen kohteista. Vaikka näistä jutuista ei toteutuisi kuin puolet, mun mieliala on silti noussut jo nyt ihan kiitettävästi. Puolentoista tunnin päästä pitäisi käydä tsekkaamassa se niiden järjestämä ’awareness program’ tuolla koululla. Sitten taas hengailu, rukoukset, illallinen ja enkun tunti tahi mikä lie hengaustunti. Tosin tuo hengaus iltaisin on sekin ihan antoisaa välillä, mutta siitä jokin toinen kerta. 

Pahin angsti ehkä hellittänyt. En edelleenkään tiedä, mitä ihmettä mun olis tarkoitus tehdä täällä jouluun asti, mutta ainakaan mä en joka sekunti ajattele, kuinka paljon vihaan tätä. Koordinaattori mokasi tän homman kyllä täysillä, mutta minkäs teet. Hajoan, jos vihaan tätä kaikkea koko ajan. Edelleenkin ottaa päähän noin miljoona asiaa ja kaikenlainen epätietoisuus, mutta jotenkin oon vähän rauhoittunut. Eilen ja tänään aamulla onnistuin jopa menemään joogaan tuonne koululle. Eilisaamun herätys vielä meni, mutta nyt väsyttää niin paljon, etten ymmärrä, miten ikinä jaksaisin lähteä Katmanduun. Ehkä olis muutenkin parempi mennä ekan kerran silleen, että käy siellä suurlähetystössä ilmoittautumassa eikä vaan palloile puolikuolleena Katmandun kaduilla. Mutta kattoo nyt.

Jooga on tosiaan puoli kuudesta seitsemään koulun piharakennuksessa ja sinne voi mennä mihin aikaan haluaa, mikä meinaa sitä, että mä meen kuudelta. Tää jooga ei todellakaan ole mitään harrasta hathaa tai ankaraa astangaa, vaan lähinnä lähiötätien jumppatuokio autotallissa. Jotenkin ihan mahtavaa. Edessä jalustalla on ohjaaja ja salin edessä vielä kaksi esijoogaajaa, lisäksi mun viereen on yhytetty englantia puhuva nuori tyttö. Aluksi tehdään kaiken maailman hengitysharjoituksia, sitten hytkytellään perusvenytyksiä, vedetään nopsasti aurinkotervehdykset ja lopuksi vielä ärjytään kieli ulkona leijona-asennossa ja sitten käkätetään kädet kohti taivasta. Kaikki tämä pauhaavaan musiikin tahtiin, totta kai. Loppumantratkin lauletaan niin riitasointuisesti ja nasaalilla, että tekee mieli joko parkua tai nauraa.

Nyt kyllä tuntuu siltä, että tänään kuukahdan nokosille. Josko toi vatsakin tokenis pikkuhiljaa. Se temppelin vesi oli tosiaan hurjaa kamaa, sillä mulla on vatsaa vääntänyt todella kovasti jo kaksi päivää ja vieläkin vähän tuntuu maitohappobakteereista huolimatta. Ei tää silti niin paha oo, kuin Lähi-idän taudit, tai sitten mä oon vaan karaistunut.

Että sellanen normipäivä taas. Aamupalaähkyn jälkeen temppelille Krisha-juhliin kuuntelemaan musiikkia. Pari paikallista pikkutyttöä nappas mut kävelylle ja istuttiin hetki niiden kodin edustalla äitien kanssa. Sieltä hetkeksi tänne keskukselle, jossa paikalliset naiset toivat lapsille, munkille ja mullekin rahaa, karkkia ja paidat. Syötiin siinä sitten superlounas jälkkärihedelmineen ja sain sit lounasähkyn. Lounaalla myös keskusteltiin siitä, voinko mä syödä jugurttia, kun mulla on kurkku kipeä. Nää raukat on niin huolissaan, kun mä sanoin yhden päivän olevani kipeä. Ja olikin mulle epätavallisesti kuumetta, joten jätin yhden illallisen väliin. Big mistake näköjään. No joo.

Lounaan jälkeen taas Krishna-juhliin, joissa olikin huomattavasti enemmän väkeä tällä kertaa. Ei tarvi monta kertaa arvata, kuka joutui tanssimaan monikymmenpäisen väkijoukon edessä nepalilaiseen tyyliin.. Eikä tarvii edes yrittää laskea, kuinka monen ihmisen kännykkävideolla olen nyt. Suitsukepyörrytyksen ja kuumuuden jälkeen käppäiltiin momo-ravintolaan 10 paikallisen miehen kanssa. Yritin sanoa, etten halua mitään, koska söin ison lounaan. ”You have a little.” A little oli sitten 10 dumplingia, että kiitos vaan. Jaksoin kolme, ennen kuin meinas tulla yrjö ja taas keskusteltiin siitä, oliko se ruoka nyt hyvää ja olenko tottunut nepalilaiseen ruokaan ja mitäs muuta. Käväistiin vielä nopsaan temppelillä, jossa kuulin, että nää naiset tanssii ja paastoaa juomatta koko päivän. Ei ehkä ihmekään, että ne halus mun menevän välillä tanssimaan!

Kävelin yksin takaisin keskukselle, mikä oli vaan ihanaa. Pieni vapauden tuulahdus. Keskuksen portti vaan oli lukossa, eli sitten tuli taas kysymyksiä siitä, että missä ihmeessä mä oon ollut ja niin päin pois. Sentään tää vanhin sisko nopeasti kiinnitti huomionsa takaisin miesvieraaseensa. Nyt pitäis taas hetki ottaa iisisti, sit iltarukoukset, epämääräinen hengaus, illallinen ja ehkä enkun tunti. En edes tiedä, että onko sitä, koska eilen ei yllättäen ollut, mutta luulen, että tänään on, koska nää tuppaa olemaan enemmän sellaisia aattoihmisiä ja huomenna on taas normaalipäivä. Vedän tässä myös vesipullonpohjia maitohappobakteereilla höystettynä, sillä temppelillä sain tanssin jälkeen jostain yleisestä pullosta vettä ja maha tuntui reagoivan siihen heti. Toivotaan parasta.. 

Selvisin taas yhdestä aamiaisesta: iso kourallinen currykikherneitä, kaksi tajuttoman rasvaista donitsia ja kupillinen teetä. Ja nää ihmettelee, kuinka mulla ei ole nälkä kolmen, neljän tunnin päästä!

Eilinen oli tosiaan aikamoinen nettipäivä, sillä iltapäivällä munkki tuli mun luokse englannin tuntini jälkeen ja kertoi, että wifi toimii taas. Halleluja! Ehdin ihan hetken jutella Paulin kanssa, mikä oli juuri niin ihanaa ja raastavaa, kuin kuvitella saattaa. Ilta menikin sitten netissä notkuen ja päivän uutisia sulatellen. Tänään täällä kävi kaksi paikallista KVT-tyyppiä juttelemassa mun suunnitelmista. Aluksi saatiin hieno kulttuurien välinen törmäys, kun nää oli tunkemassa mun huoneeseen suoraa päätä ja mä piipitin, että mennään ulos mieluummin. Tuli vaan niin äkillinen Lähi-itä-reaktio siihen, että kaksi miestä olisi yksin mun makuuhuoneessa. Mutta joo, täällähän ei ole mitään yksityisyyttä, minkä muistin siinä vaiheessa, kun tätä selviteltiin –onneksi ihan hyvässä hengessä.

Toisella näistä oli hieman toisenlainen suunnitelma mun loppuajalle, kuin mitä olisin osannut odottaa. Ilmeisesti hän haluaisi siirtää mua ympäri maata, jotta näkisin eri paikkoja ja naisten oloja. Hienoa, upeata että ottavat mun toiveet huomioon, mutta apua. Toinen näistä johtaa keskusta, jossa koulutetaan naisista ompelijoita, ja ilmeisesti voisin päästä siellä käymään. Voi apua näiden miesten väittelyä aiheesta.. ja muutenkin elekieli muuttui niin täysin silloin, kun he selittivät näiden naisten tilanteesta: nämä naiset ovat sotaleskiä ja työskennelleet bordellissa. Näistä miehistä tuli jotenkin niin kovia, suojelevia. Saatan ehkä päästä pitämään kymmenen englannin tuntia näille naisille tämän luostarikeskuskuukauden aikana. Ensi kuussa olisi sitten tarkoitus kai lähteä jonnekin muualle. En edes aio yrittää ajatella niin pitkälle. Päivä kerrallaan, pieni häivähdys Paulin visiitistä (mun 2 viikkoa lomaa varmistettu, jee) ja se siitä.

Tänään olisi tarkoitus käydä sen ompelijakeskuksen jonkinlaisessa juhlassa. Minkälainen juhla alkaa kymmenen, yhdentoista aikaan? Multa kysyttiin myös tätä juhlaa silmällä pitäen, olenko kasvissyöjä vai syönkö myös lihaa, juonko viskiä tai olutta ja poltanko. Öh. Apua.  

Nettikahvila vihdoin löydetty! Eikä se ollutkaan kuin muutaman minuutin päässä.. Mutta tämänkin tiedon saaminen kesti kaksi päivää ja lopulta vaati sen, että kipitin ”older sisterin” perässä ruokahuoneen poikki. Yksi tunti netissä maksaa huimat 20 senttiä. En ehkä mene vararikkoon, vaikkei keskuksen wi-fi ikinä alkaiskaan toimia. Lentokenttäkyytiä lukuun ottamatta olen käyttänyt täällä ehkä 2 euroa viidessä päivässä pullotettuun veteen, siinä kaikki. Tänään olis tarkoitus myös aloittaa oppitunnit. Yritin sanoa, ettei illallisen jälkeen enää kannata pitää tunteja, koska kaikki ovat väsyneitä, ja ainakin se näytti olevan ok. Mun viikottaisten työpäivien määrä tosin on vielä epäselvä, mutta eiköhän se tästä.

Eilinen oli tosiaan aika huippu. Kävelin pihan poikki (yrittäessäni selvittää sitä nettiasiaa) ja munkki huusi parvekkeeltaan, että haluaisinko lähteä heidän mukaansa autolla. En tiennyt minne enkä kuinka kauaksi aikaa, ihan sama. Seurueemme oli siis buddhalainen munkki, kuski, srilankalainen nunna, 16 vuotta Sri Lankassa nunnana elänyt brittinainen sekä kaksi srilankalaista työntekijänaista mun kanssa jeepin tavaratilaan kyhätyllä penkillä. Ei mikään paha seurue, jos aikoo mennä kiertelemään temppeleitä sun muita vuorille.

Ensin kävimme katsomassa suunnatonta nauravan Buddhan patsasta, joka sijaitsee viereisen laakson rinteillä. Tie oli liian huonossa kunnossa, jotta olisimme voineet ajaa loppuun asti, joten kävelimme loppumatkan ylös. Matka kesti jonkin aikaa, sillä nunnat olivat hitaita kävelijöitä, mutta ei hätää, munkki kaivoi esiin minikajarin ja pisti vähän musiikkia soimaan. Mikäs siinä soundtrackin kera oranssikaapujen keskellä käppäillessä.

Sieltä lähdimme kohti Namobuddhaa, tiibetiläistä luostaria. Matkaseura oli metkaa: naiset takapenkillä kyselivät kaikkea Suomesta (Nokia, järvet) ja brittinainen jutteli aiheesta kuin aiheesta.  Ilmeisesti mun on PAKKO mennä Himalajalle. Ihan turvallinen lento. Vaarallisempaa on ylittää tie Katmandussa. Ha. Jännä tapaus kaiken kaikkiaan. Hän ei enää koe olevansa länsimaalainen, sillä hän elää srilankalaisten keskellä ja kokee olevansa yksi heistä. Sen verta britti oli tyyliltään ja huumoriltaan, etten ehkä uskalla edes miettiä, kuinka kärkevä tapaus on ollut sitten aikoinaan! Eläkkeensä hän saa vuosittain Briteistä ja käyttää sen luostarinsa hyväksi. ”I don’t own anything. It’s much better. In my old life I used to own many things and then I’d have to have insurance for everything and worry about it. Now I don’t need to worry.” Samalla tavalla fiilistelimme kaikki vuorten ja laaksojen kauneutta ja niiden tuomaa tyyneyttä. Sitä jotenkin sivuten hän letkautti: ”I don’t really get angry anymore. I can disagree of course, but I don’t get angry. Maybe for a split second sometimes. And even then it’s usually my blood sugar!”

Namobuddhan luostariin päästäkseen pitää vuoren juurella maksaa pieni maksu, minkä jälkeen pääsee ajamaan ihania kuoppaisia vuoristoteitä. Välillä pelkäsin, että pääni kolahtaa kattoon, välillä että selkärankani painuu kasaan kolahduksesta ja välillä tuntui siltä, että heilun suoraan ikkunasta ulos ja alas vuorenrinnettä. Oli se silti sen arvoista. Tämä luostarikompleksi on todella varakas ja saa ilmeisesti paljon rahaa lännessä asuvilta. Jumalanpalvelushuone oli aivan käsittämätön: siellä oli muun muassa käsinmaalattuja jumaltarinoita lattiasta kattoon, upeilla silkkinauhoilla päällystettyjä pilareita, 7 parimetristä kullasta tehtyä Buddha-patsasta ja alttareita täynnä kakunpäällysteestä tehtyjä hulppeita ’pokaaleja’ .

Vähän luostarista eteenpäin oli toinen vuorennyppylä, joka on rukouslippujen peittämä. Sinne päästäksemme kuljimme hökkelien, vuohikatoksen sekä iki-ihanan valkoisen tiibetinspanielin ohi! Kävimme myös katsomassa Namobuddha stupaa ja bongasin siellä guesthouse-ryppäässä kokonaiset neljä travelleria. Huimaa. Visiitin jälkeen piti vielä päästä niitä samoja ihania teitä alas ja läpi parin kaupungin, jotta saisimme srilankalaiset vietyä yöpaikkaansa. Chimistä lähdettyämme kuski ilmoitti, että aikookin mennä lentokentälle, joten jäimme munkin kanssa odottamaan bussia valtatien varteen pimenevässä Nepalin illassa. Omanlaisensa ensikosketus paikallisiin tulikin bussiin astuessa, sillä puolet bussista vislasi, tosin niin viattoman kuuloisesti, että hetken melkein luulin sen olevan ihan normaali tervehdys. Ehkei sentään. Paria silmäilyä lukuun ottamatta se oli kuitenkin siinä. Köröttelimme päälle puoli tuntia punaiseksi maalatussa bussissa ja Banepassa meitä vastassa oli pari tyttöä taskulampun ja sateenvarjon kanssa.

Olipahan päivä. Illalla olin niin ylikierroksilla, etten meinannut saada nukutuksi ja tunsin liiankin hyvin, kuinka lonkkaani muodostuu hulppea mustelma tällä kovalla sängyllä kääntymisestä.

Nyt pitäisi kohta jaksaa keksiä se englannintunti. Eiköhän tästä jotain saa kehiteltyä.

Eilinen oli todella yhtä riemuvoiton fiilistä toisensa jälkeen. Tiivistettynä: jos sattuu muutenkin olemaan ihminen, joka tuskailee paikkaansa maailmassa, onko ihan fiksua lähteä toiselle puolelle maailmaa, jossa ei takuulla ole kotonaan? Turhautumista lisäsi se, että yhtäkkiä nää keksi antaa mulle aikataulun, joka sisälsi vain oppitunteja lapsille. ”First you can teach them what you like, English, your culture. Second class, games, entertainment, drama what you like.” Joo. Mä varmaan opetan suomalaista kulttuuria 4 kk. Mä myöskin taion englannin opetusta tyhjästä ilman kirjoja. Mä myöskin kehittelen vierasta kieltä puhuville lapsille sopivia näytelmiä ihan tuosta noin vaan. Lievä turhautuminen, kun käytin niin paljon aikaa löytääkseni paikan, jossa olisi muutakin kuin sitä englannin opetusta lapsille. Vaan ei. Tuntuu tyhmältä, höynäytetyltä ja siltä, että olen täällä ihan turhaan. Ihan yhtä laillahan mä olisin voinut vaan lähteä reppureissaamaan ja näkisin siinä samalla vaikka mitä.

Ihan hassua on myös se, että tässä keskuksessa on joukko naisia, jotka olen nähnyt, mutta joista en tiedä mitään. Kuulolaitteistani innostuneet tytöt kertoivat, että täällä on myös vammaisia lapsia, mutta niitä en ole edes nähnyt. Onko tää taas sitä, että ulkomaalaisille ei kuitenkaan voida näyttää sitä pahinta? En tiedä, kuinka paljon jaksan tästä tapella. Pääsenkö helpommalla, jos vaan keskityn ottamaan tästä irti sen, mitä saan? Turhauttaa vaan niin paljon, enkä jaksaisi pettymykseltäni asennoitua uudelleen ja panostaa tähän.

Jotakin tästä muutoksen rankkuudesta kertoo sekin, että olen ihan loputtoman väsynyt koko ajan, enkä jaksa fiilistellä näkemääni ja vain väkipakolla sain itseni tähän koneen ääreen kirjoittamaan ajatuksista. Tuntuu vaan, ettei päivälläkään saa levättyä kunnolla, kun koko ajan odottaa, milloin peltiovi paukkuu ja kuuluu huuto: ”Sistaaaaar!” Kuitenkin ulkona ihmisten kanssa olo on parempi kuin omassa huoneessa yksin. Kieltämättä odotan, josko meidän wi-fi alkaisi taas toimia (”maybe after two days” eli asennoidun kuukauteen). Mutta siis, wi-fin toivossa näitä ajatuksiani tänne naputtelen, josko ne joskus saisi uloskin.

Tänään oli kyllä sinänsä huippu päivä, että lähdettiin puolenpäivän aikaan temppelille juhlan kunniaksi. 4 tyttöä, keittäjänainen ja minä. Ensin käveltiin läpi koko kaupungin, joka muistutti mua Kairon vanhasta kaupungista, niistä maman nurkista. Paitsi että täällä näyttää vielä köyhemmältä. Joku perhe kuivasi pyykkiään maissinvarsien päässä, kadut ovat kuoppia, sähköjohdot risteilevät katujen yllä ja kauppakojuja katsellessa Damaskoksen vanha kaupunki tuntuu Rivieran luksuslomakohteelta. Tämä siis ennen kuin katsoin kadun toisella puolella olevia luhistumassa olevia taloja ja tajusin, että niidenkin alakerroissa, pienissä pimeissä loukoissa oli kauppiaita. Jotenkin koko matkaa edeltävä oma fiilistely  ’rankasta’ kokemuksesta tuntui nololta.

Kaupungista ulos päästyä liityimme vaeltavaan ihmismassaan, joka kulki monsuunisateiden pehmentämiä teitä ylös vuoren rinnettä. Olin jo puolessavälissä sitä mieltä, että pyörryn hapen puutteeseen ja painostavaan ilmaan. Sittenhän se hauskuus vasta alkoi, kun tie loppui ja aloimme kivuta vuorenhuipulle, nyt sateiden ja ihmismassojen litistämiä ja liukastamia mättäitä pitkin. Olin ihan varma, että putoan nätisti jonkin pikkurotkon pohjalle. Upean näköistä se oli toki, kun kokonaiset punaiseen, kultaan ja violettiin pukeutuneet seurueet sirosti loikkivat ylös ja alas vihreitä rinteitä. Multa ei vaan tuo loikkiminen oikein luonnistunut.

Juhlapaikka oli huikea. Lähellä huippua olevassa pikkulaaksossa oli satoja ja satoja juhlijoita, teineistä vanhuksiin ja pikkuvauvoihin. Kukkakasat vaihtoivat omistajaa ja päätyivät juhlijoiden hiuksiin, suitsukkeet tuoksuivat, musiikki soi jostain kauempaa ja naiset hypistelivät jos jonkinlaista tilpehööriä. Me ostimme kaulaamme yksinkertaiset oranssit nauhat ja päädyimme myös ottamaan ranteisiin nauhan, jonka sitoja lausui samalla jonkin rukouksen, minkä jälkeen hän laittoi otsaamme punaisella värjätyn riisimöykyn. Hieman epätodellinen ja ulkopuolinen olo, etten sanoisi. Olin ainoa länsimaalainen siellä, sekin vielä. Katselimme hetken musiikkiesitystä, jonka esiintyjiä vartioi Nepalin poliisi siniharmaissa maastovermeissä. Mitäs sitä juhlat ilman kivääriä oliskaan! Esityksen jälkeen lähdimme takaisin päin, sillä alkoi sataa uhkaavasti. Pahin sade onneksi tuli vasta, kun olimme jo keskuksella, sillä en todellakaan olisi halunnut laskea pyllymäkeä alas vuorta.

Tähänastinen eläinbongaus:  varmaan 30 koiraa, 25 vuohta, 20 kanaa, 8 lehmää, 4 Angry Birds –paitaa ja 0 kissaa.

Muita pikkuseikkoja: olen tajunnut, miksi täällä ei käytetä pahemmin vessapaperia. Kosteus. Se mokoma tekee vessapaperista käteen murenevaa höttöä, jolla ei oikeasti tee yhtään mitään. Mutta silti. Ugh. 

Asioita, joiden turhauttavuuden olin melkein unohtanut: alun riippuvaisuus muista ihmisistä ja aamutylsyys. ”Ajattelin mennä kylälle kävelemään.” ”Joo, mennään yhdessä.” Argh. Eli nyt sitten odottelen pari tuntia taikka huomiseen, että pääsen kulkemaan jonnekin. Kuka sitä nyt haluais vettä tai nenäliinoja ostaakaan? Ja oikeasti, mulla ei ole mitään menoja eli ihan turha kysyä multa, mihin aikaan mä haluaisin lounaani. Ihan mikä vaan käy. Oikeasti. Kunhan joku vaan kertoisi, milloin se on. Aamutylsyys taas on sitä, kun kellon soidessa tuntuu siltä, että on ihan turha nousta vielä, koska kuitenkaan ei ole mitään tähdellistä tehtävää tänään. Oikeasti mua nytkin jo helpotti se, että huomenna mennään iltapäivästä temppelille. Edes jotakin odotettavaa.

Tällä hetkellä siis Kuala Lumpurin hikisen kostealla kentällä, jossa lattiareikävessat huuhtelevat itse itsensä, viaton matkustaja seilaa epähuomiossa terminaalien välissä ees taas, ja kahvilan kattotuulettimet pyörivät lamppujen edessä saaden aikaan epileptisen tunnelman. Matkustaminen on sitten ihanaa.

Amsterdamin lento meni nuokkuessa. Schipolissa aika hurahti Sirkun kanssa jutellessa – onneksi törmättiin kentällä kun ei koneessa nähty! 11h40min lento meni jonkinlaisessa hämärässä viihdeturrutuksen tilassa, sillä nukkumisesta ei kovan turbulenssin takia tullut oikein mitään. Nyt sisäinen kello huutaa kello kahta ja olo on sen mukainen. Jaksaa jaksaa.

Jännä, miten joka kerta sitä käy läpi samat asiat jollain tavalla. Nytkin sitä oppii pikavauhtia unohtamaan piilevät ennakkoluulot, kun juuri se malesialaisen mafiamiehen näköinen kaveri päätyikin kiltisti näyttämään mulle, miten pikkuruudun kaukosäädintä käytetään.

Mä en oikeasti pysy hereillä kahta tuntia. Silmät tursuaa päästä. Olisko pasianssi vastaus tähän?

Seuraava päivitys sitten kun tiedän, miten yhteydet pelaa..

-------

No, eipä KL:ssä päässyt päivittämään mitään proxyjen takia.

Tällä hetkellä tokkurassa Banepassa. Kuinka tärkeää se on, että saa tehdä just sellasta mitä haluaa? Kraah. Grrr. Olisin mä voinu rahani viedä muuallekin. Eli tällä kertaa en taida itkeä ahdistuksesta, että mitä mä täällä teen, vaan kihisen pikkumaisista asioista ja päätäkin särkee.

Ei oo vaatekaappia tai mitään lokerikkoa. Ilma on painostava. En pääse nettiin. Päätä särkee ja väsyttää. Ei tee mieli syödä tai nähdä ketään ja samalla kuitenkin ahdistaa, kun en pääse kysymään mitään mistään. Wah. Ei pitäis yrittää ajatella liikaa kerralla. Tänään pitäis vaan yrittää levätä ja olla, tätähän mä halusinkin. Mutta jotenkin huomaa, että jännitys alkaa purkautua ja tekis vaan mieli potkia vähän sänkyä -joka on muuten ihan kivikova- ja vähän pillittää. Ja vaikka kuinka naurettava klisee se onkin, niin oikeasti vähän ahdistaa, kun ei pääse nettiin eikä viitsi ihan loputtomasti tekstareita lähettää. Tästäkään mun ei pitäis stressata, kun kerta wlan-haku selvitti jo, että täällä on mahdollista hankkia prepaid internet vouchereita eli jossain vaiheessa kuitenkin saa yhteyden, jos siltä tuntuu. Enkä tiiä mistä saan rahaa, koska tässä pikkukylässä ei todellakaan voi olla mitään pankkiautomaattia. Eli pääsen seikkailemaan Katmanduun jollain busseilla aika vikkelään. Sekin ärsyttää, että miksi ei sanottu etukäteen, että mun pitää maksaa lentokenttäkyyti käteisellä heti. Ei kohtuutonta, mutta olis ollu kiva tietää, että melkein koko käteiskassa menee siinä.

Mutta kun silmiä särkee. Enkä jaksaisi säätää kivihuoneessa sijaitsevan kaksihanaisen suihkun kanssa. Kurkkukin tuntuu kipeältä kaiken lentämisen jälkeen. Kaikki kylän äänet tuntuu tulevan ikkunoista sisään ja ihmekös tuo, kun vain puolissa on lasit. Autot tööttää, lapset huutaa, pajalta kuuluu kilke.

Jahas. Ja sitten tultiin hakemaan teelle.

Ja sillä teellä oltiin sitten kolme tuntia. Uskomatonta, kuinka kauas kotoa sitä muutamassa tunnissa kokeekaan singahtaneensa. Nyt olen sitten laulanut nepalilaistyttöjen kanssa Wonderwallia, esittänyt Sinisen ja valkoisen (koska jostain syystä se oli ainoa suomalainen laulu jonka muistin!), jutellut buddhalaisen munkin kanssa, melkeinpä tottunut jo lattiareikävessaan, syönyt itseni ähkyyn aidosta nepalilaisesta ruoasta, kuullut käsieni viivojen kertovan minulle tulevan neljä tyttöä ja yksi poika (eli kiire tulee..) ja unohtunut hetkeksi kauas jonnekin pois iltarukouksen aikaan, jossa rukoukset lauletaan yhteislauluna tuoreiden kukkien ja vilkkuvien jouluvalojen sekamelskassa. Nyt istun kynttilänvalossa koneella, jossa onneksi on akkua, vaikka sähköt menivät jo tuossa seitsemän aikaan.

Tämä ikävä on kyllä jännä tunne. Koti-ikävä, tai ikävä sen yhden tietyn ihmisen luokse, pulpahtelee hiljaisina, rauhallisina hetkinä ja saa kyyneliin ennen kuin ajatus ehtii muodostua loppuun. Samalla kuitenkin tiedän, ettei tämä kokemus olisi samanlainen, jollen olisi täällä yksin.

Nyt hermolepoa West WIng –jakson muodossa ja sitten nukkumaan.