Eilinen oli ihan mahtava päivä, mutta nyt oonkin taas niin poikki, etten haluais nähdä tänään ketään. Miten tää 6-1 –viikko voikin olla niin vaikea? Kyllä sitä vaan itse on niin tottunut siihen, että on yksi aktiivinen ja yksi koomaillen vietetty vapaapäivä. Eikä siis, että mulla olis mitenkään päätähuimaava työtaakka, vaan se, ettei näinä ’työpäivinä’ koskaan tiedä, mitä multa oikein odotetaan.

Lähdin sitten tosiaan eilen Katmanduun. Yritin ottaa aamulla vielä nokoset, mutta eihän siitä mitään tullut. Täällä jos olisin päivän viettänyt, pää olisi kuitenkin hajonnut. Halusin myös tietää, miten pärjäisin täällä, millaista matkaaminen on Lähi-itään verrattuna. Toistaiseksi: paljon helpompaa! Kävelin tuon päätien toiselle puolelle, ehdin katsoa kerran ympärilleni, kun joku jo huusi ”Katmandu? Katmandu?” ja niin sitä kipitettiin bussiin. Matka kesti vähän yli tunnin ja sujui ihan mukavasti. Kaupungissa oli hieman hankaluuksia ensin hahmottaa, missä mikäkin on, sillä tiennimiä ei tietenkään ollut missään ja bussiasemalle olimme näköjään kurvanneet eri suunnasta, kuin olin odottanut. Seurailin ensin suurinta ihmisvanaa, mutta korttelin parin jälkeen päätin kysyä mehupojalta apua. Ja ei kun takaisin vaan.

Durbar Margia tallustelin saasteiden keskellä kohti kuninkaallista palatsia. Se kai kertoo saastetasosta jotain, jos suuri osa paikallisistakin kulkee hengityssuoja päällä.. Matkan varrella näin keskeneräisen ostarin, jossa mainostettiin H&M:ää ja Mangoa, sekä useita länkkäriliikkeitä ja –kahviloita. Minä hirveä ihminen menin ja söin lounasta KFC:ssä. Terapiaa. Vähän kanaa ja kahvia, kumpaakaan en oo pariin viikkoon saanut.

Kuninkaallisen palatsin holleilla käännyin kohti Thamelia, sillä halusin nähdä, millainen tämä turistirysä oikein on. Oli aikamoinen. Edelleenkin väittäisin, että Kairon Khan el Khalili on kauppiaitten suhteen paljon ahdistavampi, sillä tuolla sain osakseni ehkä neljä epämääräistä Hello-huudahdusta, jotka vaipuivat unholaan, kun en niitä kädenheilautusta enempää noteerannnut. EI seurattu perässä, ei jatkettu huutelua. Toki tuo ei mikään varsinaisen kaupustelukeskus olekaan, mutta pahin turistirysä, mitä täältä löytyy kuitenkin. Alue alkoi, kuin veitsellä olisi leikannut: yht’äkkiä tuntemani perus-Nepal muuttui kerjäläisten, vaelluskamojen ja valkonaamojen sekasotkuksi. Täällä ollessani olen nähnyt ehkä kuusi länkkäriä, kun tuolla alueella taas joka kolmas tuntui olevan turisti, vaikka nyt ei edes ole high season. Kätevä sijainti tuolla alueella toki on, mutten siellä viettäisi mielellään kuin yhden tai maksimissaan kaksi yötä.

Ja ne kerjäläiset.. Ei se koskaan hyvää tee nähdä ihmisiä, joilta puuttuu kädet , tai jotka konttaavat autotien varressa, kun eivät muuten pääse liikkumaan. Oli siellä yksi äitikin, joka pyysi ostamaan maitoa lapselleen. Tämä on ilmeisesti jo aika kulunut yritys saada turisti ostamaan maitoa, jonka äiti sitten myy paremmalla hinnalla eteenpäin.

Thamel-palloilun jälkeen päätin kokeilla jaksaisinko kävellä Katmandun vanhaan kaupunkiin varsinaisia nähtävyyksiä katselemaan. Kuljin varmuuden vuoksi ison tien viertä ja huh, kuinka se kuumuus ja saastemäärä vaan väsyttää pientä ihmistä. Vanhan kaupungin reunalla olisi pitänyt kyltin mukaan maksaa 750 rupiaa, mutta kun sanoin, että aion vain kävellä enkä käydä rakennuksissa, sain jatkaa matkaa ilmaiseksi. Sentään! Vihdoin ja viimein Durbar-aukiolle päästyäni olin niin tööt, että oli pakko päästä lepuuttamaan turvonneita jalkoja. Istahdin törkyhintaiseen wifiä mainostavaan länkkärikahvilaan ja tilasin Pepsin. Ekaa kertaa täällä pääsin kiistelemään ison setelin käytöstä, ha haa. Lähi-idässähän oli sama homma eli isot setelit aiheuttavat vastaanottajissaan huokauksia eikä sitä vaihtorahaa tietenkään ole tarpeeksi. Sitten kun kaivaa esiin viimeiset pikkusetelinsä, kauppias/taksikuski/kukalie laittaa nipun tyytyväisenä muiden pikkusetelien jatkeeksi. Joka tapauksessa, jos kahvila pyytää erikoiskahveistaan 500 rupiaa, niin kyllä mun  mielestä niiltä voi olettaa löytyvän vaihtorahaa siihen 500 rupian seteliin. ”Maksa sitten kun lähdet.” No, okei. Maksoin sitten lähtiessäni sillä samalla setelillä ja hymähtelimme hieman molemmat. 

Durbar-aukion kierroksesta tuli tosiaan vähän säälittävä, sillä koko alue oli nuorten maoistien valtaama. Punapaitaisia nuoria oli valehtelematta kaikkialla ja mä en vaan jaksanut. Ei sitä oikein pysty fiilistelemään jumalten morsiamia tai maailman vanhinta puutaloa, jos päässä kaikuu kommunistinen megafonimökä. Vähän kyllä huvitti, että onnistuin itseni tuollaiseen tilanteeseen saattamaan. Totta kai jos kaupungissa pitäisi varoa kommunistiopiskelijoiden joukkoja, niin minä kävelen iloisesti sinne keskelle Pepsiä pillillä ryystämään.

Pikku hiljaa aloin suuntaamaan aukiolta koti bussiasemaa. Tällä kertaa päätin kulkea pikku teitä suunnilleen oikeaan suuntaan sen sijaan, että menisin sitä isoa tietä pitkin. Oikea valinta. Tuo alue on ilmeisesti vanhinta Katmandua ja täynnä kauppakojuja ja ihania turkooseja ovia. Ihana Lähi-itä –fiilis, mutta edelleen, niin paljon rauhallisempi. Ihmiset tuijottavat, mutta kääntävät yleensä katseensa pois, jos minä huomaan. Pikkulapset saattavat huudella Hello, mutta siinä se melkein onkin. Yksi riksakuski yritti jotain jutella, mutta niin sekin vaan jäi sinne jonnekin takavasemmalle. Kauppakatu olikin sitten suljettu tietöiden vuoksi, joten seurasin väkijoukkoa halki pienten kauppakujien ja sisäpihojen seuraavalle kadulle. Jotenkin mua huvitti, kuinka helpolta ja tutulta tuo tuollainen kulkeminen tuntuu, ja tavallaan turhautti, koska siksi juuri voisin jaksaa tällä kertaa tehdä jotain fiksuakin.

Bussiasemalla en ehtinyt muuta, kuin katsoa, että bussit odottavat siellä jonossa, joten on varmaan parasta kiertää ne sieltä etupäästä, kun jo ensimmäisen bussin lippupoika huuteli: ”BanepaPanautiBanepaPanauti!” ”Banepa?” ”Banepa!” Ja niin sitä mentiin. Hankalinta oli tunnistaa oma pysäkki takaisin tullessa eikä mun vieruskaveri auttanut yhtään väittämällä, ettemme ole vielä Banepassa. No oltiinhan me. Jäin sitten varsinaisella bussiasemalla enkä tienvarressa, joka olisi ollut mua lähempänä. Sinänsä hyvä, koska sain bussiasemalla ostettua kaksi perunalla ja kikherneillä täytettyä ihanan lämmintä ja rapeaa samosaa. Mmm. Tämän seikkailun hinta bussimatkoineen, KFC-lounaineen, ylihintaisine limsoineen ja samosoineen: 5e. Mun 200e käyttörahabudjetti per kuukausi saattaa olla hieman ylimitoitettu. No, tulee kyllä Suomessa tarpeeseen.

Kämpille päästyäni oli ihan hiessä ja ällöoloinen. Hetken lepäiltyäni tytöt tulivat koputtelemaan ovelle ja hengailin sitten portailla hetken verran. Keskuksen perustaja käy täällä ilmeisesti kerran parissa viikossa ja toi tytöille herkkuja. Sain maistaa kolmatta asiaa, joka on saanut mut täällä yökkäämään. Ihanaa. Yksi on sellainen vaaleankeltainen limainen hedelmä, joka vaan jaa ällöttävinä rihmoina nieluun, ja aiheuttaa yökkäämisen. Toinen oli maustettu, ihrainen paksu nahanpala. Tarvitseeko sanoa enempää? Yritin kuitenkin. Kolmas oli sitten tää ihmeellinen joltain suitsukkeelta maistuva ja puunkuorelta tuntuva herkkupala, jonka maku vaan sai mut kakomaan. Ei mulla missään muualla oo ihan näin voimakkaita reaktioita tullut.. Muutoin olen kyllä tykännyt ruoasta täällä.

Piya Ratna, tää keskuksen perustaja pyysi mua mukaansa iltakävelylle. Tällaisille pyynnöillehän ei sanota ei ja olen niin iloinen, että tuli mentyä: oli ihanaa puhua oikeista asioista eikä vaan siitä, kuka intialainen näyttelijä on paras tai siitä, tykkäävätkö tytöt Justin Bieberistä. Kiinnostavaa sekin, mutta vaihtelu virkistää. Piya on tosiaan aikamoinen poliittinen aktivisti sosiaalisen työnsä ohella ja oli jännää kuulla hänen ajatuksiaan siitä, millaisia muutoksia Nepalissa tarvitaan. Suurin ongelma on korruptio: Nepaliin valuu ulkomaista rahaa mm. kehityshankkeiden myötä aika lailla, mutta maa on erittäin korruptoitunut. Ratnan lobbaama puolue on Nepal Family Party, jonka nimi kuvastaa sitä, miten maan johtajien tulisi huolehtia kansalaisistaan kuin lapsistaan, ja kuinka nepalilaisperheistä on huolehdittava. Jollain tavalla aika naiivin kuuloista, mutta Piya vaikutti hyvin tietoiselta siitä, että todellinen muutos tulee viemään aikaa.

Iltakävely muuttui organisointikokoukseksi, kun pysähdyimme päätien varrella eräälle kaupalle. Minä siinä sitten istuin ja katsoin pimenevää Banepan iltaa, kun Piya järkkäili seuraavan päivän mikrofoneja ja moottoripyöriä (miksi??) sun muita. Hetken päästä eteemme kurvasi megafonein varustettu propagandajeeppi ja Piya patisti mut säkkien päälle sen tavaratilaan istumaan. Pienen hetken ehkä ajattelin, että tää on ehkä hieman liian hullua. Oli siinä autossa sentään kahdeksan miehen lisäksi yksi nainen, joten päätin keskittyä nauttimaan tilanteen absurdiudesta: jos tässä maassa olisi samanlainen salainen poliisi kuin Syyriassa, mun tiedostot olisivat tältä päivältä vähintään mielenkiintoiset. Kierreltiin sitten kaupunkia jonkin aikaa, kunnes purettiin auto ja jutusteltiin pilkkopimeällä kadulla heidän uuden toimistonsa perustamisesta,  promoliiveistä ja mun puoluekannasta. Uskomatonta muuten, kuinka pimeää täällä on, kun katulamppuja ei ole: ainoat valot tulivat vielä auki olevista kaupoista tai työpajoista. Juttelun lomassa katselin ylös säkenöivää tähtitaivasta. Aivan kuin Suomessa joskus talviyönä. Teekupposen ääressä vielä jutusteltiin politiikkaa ja Piya rupesi jo listailemaan kaikkea, mitä mä voisin täällä tehdä niiden organisaation kanssa. En oleta, että mikään näistä toteutuisi, mutta tuntui silti mukavalta.

Tänään oon sitten ollut aika poikki. Hieno päivä, mutta mehut meni. Piya kävi tuossa lounaalla moikkaamassa ja toi mulle nepalilaisen SIM-kortin. Huippua! Samalla hän jatkoi vielä noita eilisen suunnitelmiensa kehittelyjä ja täytyy myöntää, että se tuntuu ihan mukavalta, kun joku on innostunut mun opiskeluista ja kiinnostuksen kohteista. Vaikka näistä jutuista ei toteutuisi kuin puolet, mun mieliala on silti noussut jo nyt ihan kiitettävästi. Puolentoista tunnin päästä pitäisi käydä tsekkaamassa se niiden järjestämä ’awareness program’ tuolla koululla. Sitten taas hengailu, rukoukset, illallinen ja enkun tunti tahi mikä lie hengaustunti. Tosin tuo hengaus iltaisin on sekin ihan antoisaa välillä, mutta siitä jokin toinen kerta.