Eilinen oli todella yhtä riemuvoiton fiilistä toisensa jälkeen. Tiivistettynä: jos sattuu muutenkin olemaan ihminen, joka tuskailee paikkaansa maailmassa, onko ihan fiksua lähteä toiselle puolelle maailmaa, jossa ei takuulla ole kotonaan? Turhautumista lisäsi se, että yhtäkkiä nää keksi antaa mulle aikataulun, joka sisälsi vain oppitunteja lapsille. ”First you can teach them what you like, English, your culture. Second class, games, entertainment, drama what you like.” Joo. Mä varmaan opetan suomalaista kulttuuria 4 kk. Mä myöskin taion englannin opetusta tyhjästä ilman kirjoja. Mä myöskin kehittelen vierasta kieltä puhuville lapsille sopivia näytelmiä ihan tuosta noin vaan. Lievä turhautuminen, kun käytin niin paljon aikaa löytääkseni paikan, jossa olisi muutakin kuin sitä englannin opetusta lapsille. Vaan ei. Tuntuu tyhmältä, höynäytetyltä ja siltä, että olen täällä ihan turhaan. Ihan yhtä laillahan mä olisin voinut vaan lähteä reppureissaamaan ja näkisin siinä samalla vaikka mitä.

Ihan hassua on myös se, että tässä keskuksessa on joukko naisia, jotka olen nähnyt, mutta joista en tiedä mitään. Kuulolaitteistani innostuneet tytöt kertoivat, että täällä on myös vammaisia lapsia, mutta niitä en ole edes nähnyt. Onko tää taas sitä, että ulkomaalaisille ei kuitenkaan voida näyttää sitä pahinta? En tiedä, kuinka paljon jaksan tästä tapella. Pääsenkö helpommalla, jos vaan keskityn ottamaan tästä irti sen, mitä saan? Turhauttaa vaan niin paljon, enkä jaksaisi pettymykseltäni asennoitua uudelleen ja panostaa tähän.

Jotakin tästä muutoksen rankkuudesta kertoo sekin, että olen ihan loputtoman väsynyt koko ajan, enkä jaksa fiilistellä näkemääni ja vain väkipakolla sain itseni tähän koneen ääreen kirjoittamaan ajatuksista. Tuntuu vaan, ettei päivälläkään saa levättyä kunnolla, kun koko ajan odottaa, milloin peltiovi paukkuu ja kuuluu huuto: ”Sistaaaaar!” Kuitenkin ulkona ihmisten kanssa olo on parempi kuin omassa huoneessa yksin. Kieltämättä odotan, josko meidän wi-fi alkaisi taas toimia (”maybe after two days” eli asennoidun kuukauteen). Mutta siis, wi-fin toivossa näitä ajatuksiani tänne naputtelen, josko ne joskus saisi uloskin.

Tänään oli kyllä sinänsä huippu päivä, että lähdettiin puolenpäivän aikaan temppelille juhlan kunniaksi. 4 tyttöä, keittäjänainen ja minä. Ensin käveltiin läpi koko kaupungin, joka muistutti mua Kairon vanhasta kaupungista, niistä maman nurkista. Paitsi että täällä näyttää vielä köyhemmältä. Joku perhe kuivasi pyykkiään maissinvarsien päässä, kadut ovat kuoppia, sähköjohdot risteilevät katujen yllä ja kauppakojuja katsellessa Damaskoksen vanha kaupunki tuntuu Rivieran luksuslomakohteelta. Tämä siis ennen kuin katsoin kadun toisella puolella olevia luhistumassa olevia taloja ja tajusin, että niidenkin alakerroissa, pienissä pimeissä loukoissa oli kauppiaita. Jotenkin koko matkaa edeltävä oma fiilistely  ’rankasta’ kokemuksesta tuntui nololta.

Kaupungista ulos päästyä liityimme vaeltavaan ihmismassaan, joka kulki monsuunisateiden pehmentämiä teitä ylös vuoren rinnettä. Olin jo puolessavälissä sitä mieltä, että pyörryn hapen puutteeseen ja painostavaan ilmaan. Sittenhän se hauskuus vasta alkoi, kun tie loppui ja aloimme kivuta vuorenhuipulle, nyt sateiden ja ihmismassojen litistämiä ja liukastamia mättäitä pitkin. Olin ihan varma, että putoan nätisti jonkin pikkurotkon pohjalle. Upean näköistä se oli toki, kun kokonaiset punaiseen, kultaan ja violettiin pukeutuneet seurueet sirosti loikkivat ylös ja alas vihreitä rinteitä. Multa ei vaan tuo loikkiminen oikein luonnistunut.

Juhlapaikka oli huikea. Lähellä huippua olevassa pikkulaaksossa oli satoja ja satoja juhlijoita, teineistä vanhuksiin ja pikkuvauvoihin. Kukkakasat vaihtoivat omistajaa ja päätyivät juhlijoiden hiuksiin, suitsukkeet tuoksuivat, musiikki soi jostain kauempaa ja naiset hypistelivät jos jonkinlaista tilpehööriä. Me ostimme kaulaamme yksinkertaiset oranssit nauhat ja päädyimme myös ottamaan ranteisiin nauhan, jonka sitoja lausui samalla jonkin rukouksen, minkä jälkeen hän laittoi otsaamme punaisella värjätyn riisimöykyn. Hieman epätodellinen ja ulkopuolinen olo, etten sanoisi. Olin ainoa länsimaalainen siellä, sekin vielä. Katselimme hetken musiikkiesitystä, jonka esiintyjiä vartioi Nepalin poliisi siniharmaissa maastovermeissä. Mitäs sitä juhlat ilman kivääriä oliskaan! Esityksen jälkeen lähdimme takaisin päin, sillä alkoi sataa uhkaavasti. Pahin sade onneksi tuli vasta, kun olimme jo keskuksella, sillä en todellakaan olisi halunnut laskea pyllymäkeä alas vuorta.

Tähänastinen eläinbongaus:  varmaan 30 koiraa, 25 vuohta, 20 kanaa, 8 lehmää, 4 Angry Birds –paitaa ja 0 kissaa.

Muita pikkuseikkoja: olen tajunnut, miksi täällä ei käytetä pahemmin vessapaperia. Kosteus. Se mokoma tekee vessapaperista käteen murenevaa höttöä, jolla ei oikeasti tee yhtään mitään. Mutta silti. Ugh.