Kyläläiset on taas aamiaisella eikä sähköjohdot alkanut palaa tänään, joten tässähän on hyvä hetki kirjoitella vähän. Eilen tosiaan olin joogan jälkeen aamiaisella kokin kanssa, kun ruokasalin kulmassa alkoi sähköjohto palaa. Kuului vaan sihinää, toinen juoksi ulos hakemaan apua ja mä katsoin donitsi suussa, kuinka liekit löi hetkessä kattoon. Sitten kuului säälittävä piuuuuh räts räts ja nurkkaus pullahti täyteen savua. En oikeasti ole koskaan nähnyt sähköjohdon palavan pituudeltaan. Kiva aamuherätys siinä rankkasateen keskellä. Mun sandaalit kastuivat eilen aamulla joogasalin ulkopuolella siinä samassa sateessa eivätkä ole vieläkään kuivat.

Tänään on isänpäivä, mikä ei kuulemma täällä keskuksessa näy kovasti. Saas nähdä, tuleeko joku taas noutamaan.

Pitäisi kirjoittaa tytöistä muutama juttu, ennen kuin unohdan. Kaikkihan ovat täällä tosi hyvinvoivan oloisia, siistejä ja perusiloisia. Sillä tavalla, että sitä tulee ihan miettineeksi, että miksi ihmeessä he ovat täällä. Sitten sitä kuulee pari pikkujuttua ja tajuaa, että on tässä jokin pointtikin. Pikku-Bipana, tämä pikkuinen apina, poikatyttö ja musiikkivideoiden suurin ystävä alkoi yksi ilta selittää mulle vanhemmistaan. ”My father very sad when I come. Very sad. Sometimes he beat me and I cry and my mother come and say Bipana my baby it’s okay, why do you hit Bipana. My father very sad when I come.” Ja tämä kaikki sellaisella yli-iloisella show-meiningillä, niin että sitä miettii, mistä saippuaoopperasta tämä juonenkäänne on kopioitu. Juttelin siinä muidenkin tyttöjen kanssa, kunnes havahduin, että Bipana oli mennyt ihan hiljaiseksi. Sitten hän laittoi kaksi nojatuolia vastakkain kuin vauvansängyksi ja haki peittonsa. Siihen hän sitten meni nukkumaan, mun kädestä visusti peiton alla kiinni pitäen samalla kuin luin Maailman ympäri 80 päivässä.

Eräänä päivänä tässä ihmettelin, kuinka Umalla oli käsivarressaan ihan viiltojen näköisiä jälkiä. Vähän ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut. Selitys tuli iltapäivällä, kun juteltiin Uman kanssa pihalla ihan jostain muusta. ”Sister, I sad last night. I do this.” ja nauru päälle. Siis se nauru oli jotain niin absurdia. ”You were sad?” Vähän vakavampi naama. Mutta mitä ihmettä siihen sanoisi? ”It’s okay to be sad. Everyone is sad sometimes. I am sometimes sad and angry and I don’t like myself. It happens.” Mutta mitä ihmettä sitä sanoisi 16-vuotiaalle tytölle, jolla on suhteettoman lyhyet jalat, pieni kyttyrä ja jonka äiti halusi hänestä eroon? Ei sitä osaa sanoa mitään. Halaa vaan takaisin, kun toinen tulee kylkeen nojaamaan kerta toisensa jälkeen, ja yrittää keksiä jotain muuta kivaa tekemistä.

En oikeastaan tunne täällä sääliä enkä vihaa kamalaa maailmaa. Lähinnä tekee mieli nostaa hattua näille tytöille ja sanoa, että kyllä te pärjäätte ja hienosti pärjäättekin.