Ihan hirveetä, mut olipa hienoa. Hyppäsin siis Jayandran(keskusmiehen) moottoripyörän kyytiin ja ajattelin, että kuolen. Kuka menee moottoripyörän kyytiin ilman kypärää ja vielä Nepalin vuoristotieliikenteen sekaan? Näköjään minä. Menomatkan kuvittelinkin vaan omaa kalloani sirpaleina asfaltissa, enkä pahemmin nauttinut maisemista, vaikka ne pikasilmäyksellä tuntuivat vatsanpohjassa asti. Ne vuoret ja laaksot, ah! Käytiin siis iltapäiväteellä sen ystävien luona Hotel Ravine Sunrisessa Dhulikhelissa.

Hetken istuskelin yksin terassilla ja fiilistelin pilviä vuorenhuippujen yllä. Sitten sosialisoitiin J:n ja sen kahden ystävän kanssa leppoisasti newari-ruokien äärellä. Mä jätin melkein kaiken väliin, koska illallinen oli tulossa, mutta raksista en pystynyt kieltäytymään. Sentään se lantrattiin kokikseen ja sain kaataa itselleni! Kieltämättä ei mieltä hirveästi ylentänyt se, että J veti sitä ainakin kolme lasillista, koska se meinasi sitä, että mun hulluuslistalleni nousi: ”Olen ollut Nepalissa pimeillä vuoristoteillä moottoripyörän kyydissä niin, ettei mulla ole ollut kypärää ja kuski on juonut.” Whee. Mutta oli se silti hulppeaa. Ne ystävät vielä näytti mulle niiden hotellihuoneita siltä varalta, että ehtisin lokakuussa tulla yöksi katsomaan Himalajan huippuja. Takaisintulomatkalla alkoi tietenkin sataa, joten tää mun hulluuslista vaan kasvoi. Ihan tajutonta, mutta kieltämättä aika makeeta. En vaan voi kertoa kenellekään, hah.

Keskuksessa syötiin taas perusillallinen ja sitten tutustuin tyttöjen kanssa maailmankarttaan. Vähän on hakusessa Euroopat ja muut.. Ihan lopuksi Uma vielä veti mut toiseen huoneeseen ja laittoi sen oikein lukkoon, että saadaan omaa rauhaa. Olin meinaan luvannut lakata Uman varpaankynnet samalla pinkillä lakalla, mitä mulla on, ja se lupaushan oli pidettävä. Kyllä oli onnellinen tyttö sen jälkeen!

Nyt taas meni sähköt. Totta kai.