Nettikahvila vihdoin löydetty! Eikä se ollutkaan kuin muutaman minuutin päässä.. Mutta tämänkin tiedon saaminen kesti kaksi päivää ja lopulta vaati sen, että kipitin ”older sisterin” perässä ruokahuoneen poikki. Yksi tunti netissä maksaa huimat 20 senttiä. En ehkä mene vararikkoon, vaikkei keskuksen wi-fi ikinä alkaiskaan toimia. Lentokenttäkyytiä lukuun ottamatta olen käyttänyt täällä ehkä 2 euroa viidessä päivässä pullotettuun veteen, siinä kaikki. Tänään olis tarkoitus myös aloittaa oppitunnit. Yritin sanoa, ettei illallisen jälkeen enää kannata pitää tunteja, koska kaikki ovat väsyneitä, ja ainakin se näytti olevan ok. Mun viikottaisten työpäivien määrä tosin on vielä epäselvä, mutta eiköhän se tästä.

Eilinen oli tosiaan aika huippu. Kävelin pihan poikki (yrittäessäni selvittää sitä nettiasiaa) ja munkki huusi parvekkeeltaan, että haluaisinko lähteä heidän mukaansa autolla. En tiennyt minne enkä kuinka kauaksi aikaa, ihan sama. Seurueemme oli siis buddhalainen munkki, kuski, srilankalainen nunna, 16 vuotta Sri Lankassa nunnana elänyt brittinainen sekä kaksi srilankalaista työntekijänaista mun kanssa jeepin tavaratilaan kyhätyllä penkillä. Ei mikään paha seurue, jos aikoo mennä kiertelemään temppeleitä sun muita vuorille.

Ensin kävimme katsomassa suunnatonta nauravan Buddhan patsasta, joka sijaitsee viereisen laakson rinteillä. Tie oli liian huonossa kunnossa, jotta olisimme voineet ajaa loppuun asti, joten kävelimme loppumatkan ylös. Matka kesti jonkin aikaa, sillä nunnat olivat hitaita kävelijöitä, mutta ei hätää, munkki kaivoi esiin minikajarin ja pisti vähän musiikkia soimaan. Mikäs siinä soundtrackin kera oranssikaapujen keskellä käppäillessä.

Sieltä lähdimme kohti Namobuddhaa, tiibetiläistä luostaria. Matkaseura oli metkaa: naiset takapenkillä kyselivät kaikkea Suomesta (Nokia, järvet) ja brittinainen jutteli aiheesta kuin aiheesta.  Ilmeisesti mun on PAKKO mennä Himalajalle. Ihan turvallinen lento. Vaarallisempaa on ylittää tie Katmandussa. Ha. Jännä tapaus kaiken kaikkiaan. Hän ei enää koe olevansa länsimaalainen, sillä hän elää srilankalaisten keskellä ja kokee olevansa yksi heistä. Sen verta britti oli tyyliltään ja huumoriltaan, etten ehkä uskalla edes miettiä, kuinka kärkevä tapaus on ollut sitten aikoinaan! Eläkkeensä hän saa vuosittain Briteistä ja käyttää sen luostarinsa hyväksi. ”I don’t own anything. It’s much better. In my old life I used to own many things and then I’d have to have insurance for everything and worry about it. Now I don’t need to worry.” Samalla tavalla fiilistelimme kaikki vuorten ja laaksojen kauneutta ja niiden tuomaa tyyneyttä. Sitä jotenkin sivuten hän letkautti: ”I don’t really get angry anymore. I can disagree of course, but I don’t get angry. Maybe for a split second sometimes. And even then it’s usually my blood sugar!”

Namobuddhan luostariin päästäkseen pitää vuoren juurella maksaa pieni maksu, minkä jälkeen pääsee ajamaan ihania kuoppaisia vuoristoteitä. Välillä pelkäsin, että pääni kolahtaa kattoon, välillä että selkärankani painuu kasaan kolahduksesta ja välillä tuntui siltä, että heilun suoraan ikkunasta ulos ja alas vuorenrinnettä. Oli se silti sen arvoista. Tämä luostarikompleksi on todella varakas ja saa ilmeisesti paljon rahaa lännessä asuvilta. Jumalanpalvelushuone oli aivan käsittämätön: siellä oli muun muassa käsinmaalattuja jumaltarinoita lattiasta kattoon, upeilla silkkinauhoilla päällystettyjä pilareita, 7 parimetristä kullasta tehtyä Buddha-patsasta ja alttareita täynnä kakunpäällysteestä tehtyjä hulppeita ’pokaaleja’ .

Vähän luostarista eteenpäin oli toinen vuorennyppylä, joka on rukouslippujen peittämä. Sinne päästäksemme kuljimme hökkelien, vuohikatoksen sekä iki-ihanan valkoisen tiibetinspanielin ohi! Kävimme myös katsomassa Namobuddha stupaa ja bongasin siellä guesthouse-ryppäässä kokonaiset neljä travelleria. Huimaa. Visiitin jälkeen piti vielä päästä niitä samoja ihania teitä alas ja läpi parin kaupungin, jotta saisimme srilankalaiset vietyä yöpaikkaansa. Chimistä lähdettyämme kuski ilmoitti, että aikookin mennä lentokentälle, joten jäimme munkin kanssa odottamaan bussia valtatien varteen pimenevässä Nepalin illassa. Omanlaisensa ensikosketus paikallisiin tulikin bussiin astuessa, sillä puolet bussista vislasi, tosin niin viattoman kuuloisesti, että hetken melkein luulin sen olevan ihan normaali tervehdys. Ehkei sentään. Paria silmäilyä lukuun ottamatta se oli kuitenkin siinä. Köröttelimme päälle puoli tuntia punaiseksi maalatussa bussissa ja Banepassa meitä vastassa oli pari tyttöä taskulampun ja sateenvarjon kanssa.

Olipahan päivä. Illalla olin niin ylikierroksilla, etten meinannut saada nukutuksi ja tunsin liiankin hyvin, kuinka lonkkaani muodostuu hulppea mustelma tällä kovalla sängyllä kääntymisestä.

Nyt pitäisi kohta jaksaa keksiä se englannintunti. Eiköhän tästä jotain saa kehiteltyä.