Mä sitten niin tykkään noista ompelijanaisista! Eilen oli tosiaan eka tunti ja raahauduin sinne kipeänä aamukymmeneltä. Ajattelin, että kyllä mä nyt yhden 45 minuuttia vedän vaikka missä tuskanhiessä, mutta joo, päädyin olemaan siellä kaksi tuntia. Ensin tuli taas lievä epätoivo, kun mä istun pöydän ääressä ja sellaiset kymmenen naista vaan vääntää ja vääntää ompeluksiensa kanssa. Yritin siinä päätellä, että oliko tämä hengailu niiden mielestä se oppitunti vai olettivatko ne, että mä alan huseeraamaan siinä, vai mitä kummaa. Yht’äkkiä sitten yhdentoista jälkeen naiset pistivät pillit pussiin ja istuivat silmät kirkkaina mun pöydän ympärille. No, mikäs siinä sitten koomasta heräillessä.

Mun koordinaattori ja Jayandra olivat edellispäivänä selittäneet mulle, että nuo naiset eivät osaa sitten ollenkaan englantia. ”Just teach them Hello and basics like that.” Tämän takia mulla oli mun nepali-englanti-fraasikirja mukana ja olin valmistellut materiaalia tyyliin aakkoset ja numerot. No eikä mitä! Siellä me melkein vedettiin oikeata keskustelua, toisten kanssa toki paremmin kuin toisten. Kerrottiin perheistämme ja päivän perusaskareista, ruohonleikkuusta ja vauvan jatkuvasta kantamisesta. Että siinä noille mokomille miehille, hah! Jotenkin vaan niin huvitti se täydellinen aliarviointi.

Käyn nyt ainakin toistaiseksi joka toinen päivä opettamassa aamuryhmää ja joka toinen päivä iltapäiväryhmää. Eilisryhmän tasosta innostuneena valmistelin tälle päivälle kaikenlaista sanastoa ja keskustelunaihetta, mutta totta kai tää ryhmä sitten oli sellainen, jonka kanssa tankattiin ihan perussanastoa ja rämähdettiin nauramaan, kun ei uskallettu vastata ”What is your name?”-kysymykseen. Niitä ujostutti niin kovasti, että mun oli pakko alkaa puhua todella haparoivaa nepalia, jotta saatiin yhtä lailla nauraa sitten sillekin.

Molemmat ryhmät ovat vaan niin hauskoja. Ikähaarukka on noin 17-vuotiaasta 35-vuotiaaseen ja monenlaista tarinaa mahtuu joukkoon jo ihan näillä perustekijöillä: yksikin 20-vuotias on itse orpo, mutta jo 3-vuotiaan pojan äiti. Se innostus vaan on ihan käsin kosketeltavaa ja mulle varsinkin juuri nyt todella tärkeätä. Aivan ihanaa, kun astuu sisään siihen noin 12 neliön huoneeseen ja koko lauma helähtää ”Namaste!”-tervehdykseen ja kihertää innoissaan. On siellä niitä vakavampiakin tapauksia, jotka katsovat huoneen nurkasta kuitenkin silmä kovana ihan koko tunnin.

Tänään tunnin lopussa tuon ompelukeskuksen vetäjä, suloinen 62-vuotias nainen pyysi mut kotiinsa. Tämä oli taas sarjassamme kutsuja, joista ei kieltäydytä. Tämän opettajan talo sijaitsee Banepan uusien talojen alueella, mikä tarkoittaa noin viimeisen kymmenen vuoden aikana peltojen keskelle rakennettuja taloja. Siellä riisipeltojen ja maissintähkien keskellä Banepan keskusta tuntuu jo suurkaupungilta. Kuljimme noin vartin verran teitä, jotka ovat oikeastaan vain kivi- ja hiekkakasoja, ja tervehdimme kaikkia opettajan tuttuja kaupanpitäjistä peltotyöläisiin. Törmäsimmepä vielä opettajan ”something-something” sukulaisiin eli ihan selvällä logiikalla vähän kaukaisempiin sukulaisiin. Heidän kanssaan käytiin taas tämä sama keskustelu: ”Where are you from?” ”I’m from Finland.” ”Ah, England.” ”No, Finland.” ”Oh, Pinland?” ”Yees..” Täällä kun ei ole v- eikä f-äännettä.

Opettajan talon edustalla tapasin hänen äitinsä pesemässä pyykkiä: täällä pyykki pestään ulkona kylmässä vedessä saavissa. Ennen kuin astuimme sisään, opettajan sanoi: ”My husband you meet. My husband very old. My husband very funny!” Siellä yläkerrassa se 80-vuotias pappa oli leipätaikinan ääressä krikettiottelun pauhatessa samalla telkkarista. Hyvä, etten kuukahtanut söpöydestä. Opettaja siirtyi keittiöön ja usutti miehen näyttämään mulle valokuvia heidän kahdesta tyttärestään, joista toinen asuu Katmandussa ja toinen Lontoon liepeillä. Se on jännä, miten vähäisellä kielellä tai ehkä juuri siksi, ihmiset onnistuvat välittämään niin suuria asioita: tässä oli suloinen tönö täynnä rakkautta.  

Nepalin sanajärjestyksessä verbi tulee viimeisenä ja siitä tulee ihan mielenkiintoisia lauseita välillä, kuten nytkin teetä valmistaessa multa kysyttiin: ”Milk put tea you like?” Linssisopan, paistetun pinaatin ja roti-leivän jälkeen piipahdimme viereisessä temppelissä tervehtimässä vielä kerran äitiä ja siitä lähdettiin kävelemään kohti keskustaa. Luulin, että he vain saattavat mua keskukselle, mutta mua oltiinkin viemässä musiikkia kuuntelemaan. Ei ihan joka tyttö olekaan ollut Nepalissa levynjulkaisutilaisuudessa! En kyllä suosittele sitä edes joka toiselle tytölle.. Sitä pääsee mielenkiintoiseen transsitilaan, kun kuuntelee pari tuntia puheita kielellä, jota ei ymmärrä, ja yrittää samalla pysyä hereillä, koska juhlasalin 12 tuulettimesta toimii vain kolme. Itse artisti lauloi muutaman laulun, mikä olikin tilaisuuden kohokohta. Kova yritys oli myös näyttää uusia musiikkivideoita, mutta ensimmäinen läppäri ei jaksanut pyörittää videota ja kesken toista yritystä menivät sähköt. Livahdimme sieltä sitten viimein ulos ja mua ihan nauratti, kuinka opettaja oikein hätisteli miestään ulos, ettei kukaan ehtisi enää yhyttää meitä ennen ulko-ovea.

Huomenna sitten aamuryhmän kanssa taas. Hieman haastavaa kieltämättä yrittää opettaa mitään uutta sanastoa, kun ei oo varsinaista oppikirjaa, monisteita tai taulua. Yritän pitää aika simppelinä nuo jutut ja lähinnä saada naiset puhumaan edes jonkin verran. Huomenna pitäisi kalenterin mukaan olla Katmandussa Indra Jatra-juhla, jonka haluaisin nähdä, mutta kukaan täällä ei siitä ole puhunut mitään vaan täällä juhlitaan monsuunikauden loppua ilmeisesti lauantaina. Ehkä yritän piipahtaa Katmanduun joka tapauksessa. Lauantaiaamulle mulla onkin kutsu opettajan talolle aamiaiselle, inhimilliseen kello yhdeksän aikaan jopa!