Kääk. Huomaa, että on tullut mailailtua, skypetettyä ja kirjoitettua paperipäiväkirjaan. Josko nyt tännekin jotain järkevää.

Perjantaina oli tosiaan lähetystön saunailta maanjäristysinfon merkeissä. Aika pysäyttävää kamaa oli. Pari viikkoa sitten perjantaina oli yöllä ollut 5 Richterin maanjäristys, johon olin tietämättäni herännyt. Ihmettelin vaan äkäisenä unenpöpperössä, että kuka ravistelee mun sänkyä, ja päättelin, että jokin rekka oli varmaan vaan ajanut ohi. Ei tullut pieneen mieleenkään. Nyt sitten toivotaan, ettei tule isompaa järistystä, sillä siitä seuraisi todellinen katastrofi. Lentokenttähän on jo nyt vähän niin ja näin, yksi kiitorata kuukausi sitten sortui jo, ja järistyksen tullessa se tuhoutuisi täysin. Ei se vielä mitään, että me emme pääsisi täältä viikkoihin pois, vaan se, etteivät kansainväliset apujoukot pääsisi tänne myöskään. Maan oma varustautuminen kun on täysin Nepalin Punaisen Ristin varassa ja heillä on varastossa apupakkauksia vain 40 000 ihmiselle. Täällä sitä sitten oltaisi ilman ruokaa ja puhdasta vettä viikkotolkulla sortuneiden talojen keskellä. Toivon siis itsekkäästi, että katastrofituurini jatkuu tälläkin kertaa..

Tapasin myös pari kivaa suomalaista tyttöä. Jenni on töissä vaatefirmassa, joka teettää vaatteensa Nepalissa, ja mallikappaleiden tekoa varten hän viettää Nepalissa n. 4kk vuodessa. 9 tuntia päivässä, 6 päivää viikossa. Ei kuulemma paljoa ehdi matkustella tai ympäristöään muutenkaan tutkia, mutta sovittiin, että yritetään jokin lauantai vaikka käydä syömässä. Juudit taasen on tuossa puolen tunnin matkan päässä parissa lastenkodissa vapaaehtoisena ja kärsii aikamoista maailmantuskaa juuri nyt. Toinen lastenkoti ilmeisesti on vakavarainen, mutta toisessa mietitään lähes päivittäin, mistä saataisiin ruokaa. Vähemmästäkin ahdistaa.

Lauantaina meillä oli täällä keskuksella 13.vuosipäivä. Koko viikko olikin ollut enemmän tai vähemmän siivoamista, varusteiden hankkimista, pientä remonttia ja näytelmän harjoittelua. Tupa tai siis piha oli täynnä väkeä ja minä yritin olla nukahtamatta kuumuuteen ja loputtomiin nepalinkielisiin puheisiin. Tosin uskon, että kuluraportti olisi ollut puisevaa kuultavaa englanniksikin! Piya Ratna (perustaja) oli istuttanut mut yhden Gauri-tytön viereen, selvästi sellaisella ”jutelkaa”-mentaliteetilla, mutta ei meiltä pahemmin juttua irronnut. Kielimuuri, minkäs teet. Juhlan jälkeen menimme nauttimaan virvokkeita. Siinä otoksia puhelimella selatessaan Gauri selasi yhden liikaa ja paljastui, että hän oli juhlan aikana ottanut kuvan mun punaisista rusettiballerinoista! Repesin ihan täysin ja jää murtui. Loppuaikana hassuteltiin sitten kuvia ottaessa ja oli ihan hauskaa.

Sunnuntaina olin jo ihan hajoamassa. Tylsää. Angstia. Kaipasin oikeita keskusteluja eikä aina vaan sitä Suomi-selostusta, aikatauluista vääntöä ja koulupäivästä juttelua. Sain sitten vihdoinkin mailattua kavereille, mikä oli oikein hyvä. Mikäköhän siinäkin oli niin vaikeaa? Illalla sitten katsottiin Nepal-Afganistan –peliä, mikä oli oikeasti ihan tuskaa. Niin hitaita pelaajia, ei mitään kunnon hyökkäyksiä. Tän siitä näköjään saa, kun katsoo aina vaan World Cupia, tulee huomaamattaan hemmotelluksi. Afganistan voitti ja pääsi finaaliin, mutta niidenkin ainoa maali oli oikeastaan Nepalin maalivahdin mämmikouran syytä. Ainakaan afganistanilaiset eivät filmanneet ihan yhtä paljon, joten siitä pisteet heille. Ja oikeasti, jos kaksi kertaa saa rankkarin filmatusta rikkeestä, niin voisko edes toisen niistä saada maaliin? Joo, en hirveästi vaikuttunut Nepalin joukkueesta näköjään.

Maanantai oli taas näitä päiviä, jotka aamulla ovat rauhallisia ja illalla sitä miettii, että mitä ihmettä tapahtui. Jayandra tuli joskus neljän aikaan käymään ja pyysi kävelylle. No, okei. Jotenkin sen moottoripyöräreissun jälkeen mua on vähän hämännyt, että mitkä motiivit hänellä on mun kanssa vaan hengailla. No, selvisipä sekin. Ensin käppäiltiin kylän toiselle puolelle ja käytiin Kiinan rakentamassa ja rahoittamassa tech collegessa. Ilmeisesti hänen siskonsa opettaa siellä ja he miettivät, josko voisin käydä siellä pitämässä tunteja. Saas nähdä. Toteutumisvauhti kun näillä jutuilla ei ole mikään huima. Siinä sitten Jayandra pyysi mua kyselemään kysymyksiä, joihin hän voisi vastata ja harjoitella englantia. Menin sitten peruskysymysten jälkeen heittämään, että mitä hän haluaa elämällään tehdä. Tästä oli sitten ilmeisesti helppo hypätä siihen, että voisinko minä auttaa häntä saamaan viisumin Suomeen. Olin ihan unohtanut tämän puolen kehitysmaissa. Siis eihän mua haittaisi yhtään, jos hän tulisi vuodeksi pariksi Suomeen, tienaisi rahaa ja saisi pesämunan täällä elämälleen. Se mua haittaa, että mä en oikeasti voi tehdä asialle mitään ja tällainen keskustelu on vaan todella epämukava. Mä en voi hankkia sille tai kenellekään muulle työpaikkaa enkä todellakaan ala esittämään olevani suhteessa kenenkään kanssa.

Paikalle tuli yksi Jayandran kavereista, jonka olin ilmeisesti tavannut ekalla kyläkierroksella. ”You don’t remember me?!” Öh. En. Olen tavannut aika paljon uusia ihmisiä ja me puhuttiin ehkä kolme minuuttia.. Lähdettiin kävelemään ylös vuorelle ja täytyy sanoa, että näkymä oli huima. Auringon säteet leikkasivat taivasta pilven takaa ja kotkat kaartelivat siinä meidän vieressämme. Olisi ollut aika superromanttista, jos vieressä ei olisi ollut kolmea pikkupoikaa pelaamassa fudista!

Eilen oli kolmas päivä naisten juhlaa. Tästä juhlasta sain siis toki kuulla vasta tokana päivänä, kun ihmettelin, mikseivät tytöt ole koulussa. Päätin lähteä vähän Katmandua kiertelemään ja tyydyttämään hampurilaishimoni. Facebookiin jo päivitin valokuvia kuumasta, saasteisesta kaupungista ja sen keskellä sijaitsevasta ihanasta Garden of Dreamsistä. Tämä oli tällainen pikkupyrähdys vain, mutta onnistuin hienosti eksymään matkalla Thamelista bussiasemalle. Päätin kävellä pikkuteitä etelään, mutta ihanista kujista hurmaantuneena kävelin liian pitkälle, melkein Durbar-aukiolle asti. Ei kun takaisin ja oikealle. Hieman alkoi usko omaan suuntavaistoon jossain vaiheessa pettää, vaan perille selvisin. Muistoksi tästä päivästä sain loppuillaksi ihanasti jomottavan päänsäryn. Ei se ihme ole, että useat paikalliset kulkevat Katmandussa sateenvarjot päänsä suojana ja hengitysmaskit suun edessä.

Tästä päivästä ei taaskaan tietoa. Tyttöjen piti mennä kouluun. Tyttöjen ei pitänyt mennä kouluun. Tytöillä olikin koulupuvut päällä. Eiköhän sieltä joku taas jossain vaiheessa koputtele tai soittele. Sillä aikaa mä yritän sumplia näitä Minervan kehittelemiä lisähommia ja olla stressaamatta ihan liikaa jatkosta.