Viime päivät ovat taas olleet aikamoista zen-asennetta kysyviä. Toimettomuus, tylsyys ja yleinen epätietoisuus eivät vaan tee hyvää varmaan kenenkään mielenterveydelle ja täällä siihen yhdistyy vielä järjellisen seuran puute. Ilmeisesti jokaisessa ulkomaan reissussa on omat haasteensa, joita ei aikaisemmista kokemuksista huolimatta ihan osaa odottaa. Olen nyt pyöritellyt useampia vaihtoehtoja viimeisen kahden kuukauden varalle, mutta katsotaan kuinka tässä loppujen lopulta käy. Maa kun pyörii niin hitaasti, että äkkinäisten muutosten tekeminen edes tällaisen yhden pirppiäisen kohdalla on aika haastavaa.

Ompelijanaiset ovat edelleen olleet päivieni pelastus. Koulut loppuivat viime perjantaina, joten suurin osa naisista on jäänyt kotiin lapsista huolehtimaan ja Dashainia valmistelemaan. Pienen ryhmän opettaminen on ollut ihan eri tavalla hauskaa: olemme jutelleet siitä, mikä on tärkeää aviomiehessä, ja laulaneet kukin vuorollamme lempilaulujamme. Mähän en edelleenkään osaa ulkoa muuta kuin Sinisen ja valkoisen! Päivänsäde ja menninkäinen voisi ehkä onnistua myös, jospa vaikka seuraavalla kerralla muistaisin sen.

Dashain alkaa huomenna, mikä meinaa sitä, että Jayandra aikoo repiä mut ylös ja ulos aamuneljältä Chandesworin temppelille. Ylihuomenna taas on vuohien joukkoteurastus, mitä Jayandra yritti pehmitellä sanomalla, että uhraukseen riittää myös kookospähkinän rikkominen ja sen mehun levittäminen. Joo-o. Viime viikon ajan sekä Banepa että Katmandu ovat olleet täynnä vuohia, vuohia teiden varsilla, vuohia bussien katoilla ja tavaratiloissa. En ole nähnyt yhtään kookospähkinää.

Dashainin aikana mun olisi tarkoitus hengailla Jayandran perheen luona aika paljon, mikä on sikäli mukavaa, että pääsen oikeasti näkemään, miten tätä perhejuhlaa vietetään. Toivon vaan, että sitä perhettä on ympärillä tarpeeksi, jottei mulla mene hermo Jayandraan ja sen avioliittohaikailuihin taas kerran. Meidän keskus on hiljentynyt jo aika tavalla ja kahdestatoista tytöstä paikalla on vain viisi; loput ovat päässeet kotiinsa juhlaa viettämään. Kokkimme Rabina lähtee myös kotiin tänään lapsiaan katsomaan. Sirrisilmäisen ja kikattelevan Rabinan kohtalo on mietityttänyt myös tällä viikolla: minun ikäiseni nainen, neljä lasta joista vanhin 14-vuotias, avioero alkoholiongelmaisesta ja hakkaavasta miehestä kesken ja kuukausipalkkaa niiden lasten ruokkimiseen sitten mahdollisesti yksin 3000 rupiaa eli vähän päälle 20 euroa. Niin tekisi mieli sujauttaa lähtiessä vaikka tonni hänelle käteen, mutten tiedä olisiko se vain suurluokan sosiaalinen moka.

Olen miettinyt Nepalin tasa-arvotilannetta muutenkin, sillä en ole nähnyt uutisten ja raporttien luomaa kuvaa täällä siinä määrin, mitä oletin. Ehkä tässä on kyse siitä, että odotin jotain järkyttävän räikeää ja nyt todellisuus ei enää hätkäytä, vaikka merkkejä tilanteesta näenkin. Nepalissahan naisten elinajanodote nousi miesten tasolle vasta muutama vuosi sitten  Naiset työskentelevät pellolla, kun miehet taas pelaavat korttia temppelien lähellä töitä odotellessaan. Ei varmaan henkisesti helppoa aina niille miehille, mutta vaihtaisivatko siltikään varjoisaa pelipaikkaansa pellolla kyykkimiseen paahtavan auringon alla. Naisten lukutaidottomuus hilluu siellä 50 % huonommalla puolella, mutta tilanne on paranemassa pikkuhiljaa: tytöt pääsevät ainakin peruskouluun yhä useammin. Pojat taas vastaavissa määrin pääsevät kalliisiin yksityiskouluihin, tietenkin. Tasa-arvon puute näkyy muun muassa myös siinä, että munuaisleikkauksista 85 % tehdään miehille. Ei suinkaan siksi, että miehet kärsisivät munuaisvaivoista enemmän, vaan siksi, että heidän terveydestään huolehditaan.

Itseäni eniten raivostuttava, vaikkakin pieni esimerkki naisten asemasta ja arvostuksesta löytyy sanomalehdistä. Luen Nepalin tapahtumista paikallisesta nettilehdestä, johon on kerätty useiden sanomalehtien uutisia. Yksi osioista on rikososio, jossa kerrotaan murhista, murroista ja inhottavan usein pikkutyttöjen raiskauksista. Eniten minut saa näkemään punaista kuitenkin se tapa, jolla näistä uutisoidaan: raiskaus kirjoitetaan lainausmerkeissä.