Sataa, sataa ropisee jo kahdettakymmenettä tuntia putkeen. Eikä siinä mitään, sadepäivissä on oma ihana tunnelmansa, mutta olisi ihan kiva, jos ei tarvitsisi sisällä olla villasukat jalassa, kaulahuivi kaulassa ja silti vähän jäässä. Melkein pitäisi mennä peiton alle, että tarkenisi olla, ja suihkuun en tästä rasvaletistä huolimatta uskalla. Kuuman veden kanssa lotraaminen tekisi kyllä hyvää, mutta vilustuisin kylppärin kivilattian ja ikkunoista tulevan vedon yhdistelmästä eikä märän tukan kanssa oleskelukaan ihan fiksua olisi. Hehkeä olo siis kerta kaikkiaan.

Eilen oli myös aika rauhallinen päivä. Aamusella kävin Jayandran perheen luona ruokailemassa kattoterassilla. Terassin lattialle levitettiin juuttisäkin tyyppiset alustat, joiden päälle istuimme odottelemaan, että suvun naisväki toisi lautasina toimiville palmunlehdillemme ruokaa. Tokihan ensin ruokailuvuorossa olivat miehet, vieraat ja sivussa lapset. Naiset söivät meidän jälkeemme, mutta sentään aviomiehet tarjoilivat heille vastaavasti ruoan. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun söin käsin! Muuten mulle on tuotu aina ja kaikkialla lusikka samalla, kun on tuotu ruokakin, joten en ole päässyt harjoittelemaan tätä taitoa. Luulen, että se olisi vähän helpompaa tavallisen riisin ja linssisopan kanssa, koska niistä saa muovailtua sopivan suuhun heitettävän pallon, mutta en meinannut saada otetta näistä newari-riisihiutaleista. Ihan hyvin se meni, joskin sen verran hitaasti muihin hotkijoihin verrattuna, että mulle tuotiin sitten lusikka!

Oli muuten tosi hyvää ruokaa. Olen niin proteiinihimoissa täällä, että heti kun ruoassa on kunnon papuja tai lihaa, tunnen kuinka kroppani huutaa: ”Tätä lisää, nainen!” Lihakin oli maukasta ja juuri sopivan tulista. Luiden lisäksi jouduin jättämään lehteni reunalle ne puolen sentin paksuiset iho- ja ihrapalat, jotka ovat newarien herkkuruokaa. En vaan pysty jauhamaan niitä puolta tuntia, niin että saisin ne alas. Jälkkäriksi oli jogurttia, jonka päälle siroteltiin aimo kerros ruokosokeria, nam. Ruoan jälkeisen hengailun aikana mainitsin ohimennen isoveljen vaimolle, kuinka hyvää ruoka oli ollut. ”Oh, really? It wasn’t too spicy?” ”No, it was so tasty and just spicy enough. So delicious.” Tähän hän vastasi nauraen, että hyvä, sillä hän oli tehnyt kaiken ruoan eikä itsekään tykkää siitä, että chiliä laitetaan joka ruokaan.

Ruoan jälkeen juttelin myös yhden sukulaistytön kanssa. Jayandra esitteli hänet siskonaan, mutta hieman ihmettelin tätä ja tarkemmin kysyttyäni kävikin ilmi, että he ovat serkkuja. Täällä kun suunnilleen saman ikäiset ihmiset ovat kaikki siskoja ja veljiä, vähän vanhemmat ovat isosiskoja ja –veljiä, omien vanhempien ikäiset tätejä ja setiä ja niin edelleen. Ihmisiä puhuteltaessa ei ole kovin kohteliasta käyttää heidän nimeään, mikä vielä lisää epätietoisuuttani siitä, kuka nyt oli kuka ja mitä sukua kenellekin. Saattavat välillä kysyä täällä ihmeissään, että enkö tosiaan ole tavannut sen ja sen nimistä tyyppiä, sitä heidän pikkuveljeään vaikkapa. Sitten käykin ilmi, että puhuin sen ihmisen kanssa juuri tunti sitten, mutta luulin hänen olevan veljesten serkku. Eihän tämä vakavaa ole, mutta välillä tulee sellainen olo, etten tiedä mistään mitään, nyökyttelen vaan tyhmänä.  Tuo nimen käyttämättömyys on siitäkin jännä, että tytötkin kutsuvat mua aina siskoksi. Jos joku heistä yrittää erityisesti saada huomioni enkä ole reagoinut ”sistaaar”-huuteluun, olen Karisa-sister. Mulla meni varmaan kolme viikkoa, ennen kuin sain tietää, mikä meidän kokkimme nimi on, kun kaikki vain puhuivat hänestä isosiskona. Yritä siinä sitten kysyä, missä joku tietty ihminen on..

Sukulaistytön kanssa oli mukava jutella. Hän opettaa siinä kiinalaisten rakentamassa ammattikorkeassa sähkötekniikkaa ja kyseli, haluaisinko tulla opettamaan siellä englantia. Muuten toki, mutta kun lähden täältä jo viikko Dashainin jälkeen, niin ei ihan aika riitä. Hengailimme lähes koko poppoo yhdessä makuu-/olohuoneessa ja katselimme enemmän tai vähemmän toisella silmällä huonoja Nicolas Cage –elokuvia. Jossain vaiheessa keskustelu ympärilläni vilkastui ja huomasin, että selvästi se liittyi jotenkin muhun. No, sukulaistyttö kysyi sitten, kauanko mahdan olla vielä Nepalissa, hän kun on menossa joulukuun puolivälissä naimisiin ja minä olisin tervetullut vieraaksi. Kuinka suloista! Tietysti olen jo ihan muualla silloin enkä niin kovin luota Jayandran kykyyn järjestellä mitään, mutta olin silti liikuttunut kutsusta. Jayandran äiti kysyi sitten, olenko minä naimisissa. ”Ensi vuonna,” kuului vastaukseni niin kuin aina, mutta tällä kertaa kaivoin kännykkäni esiin, jotta tajuaisivat, että mulla ihan oikeasti on se mies olemassa enkä ole heidän poikaansa Eurooppaan viemässä. Näytin kännykkäkuvaa ja sukulaistyttö totesi siihen: ”Love marriage.” Hänen tuleva liittonsa on järjestetty: perheet tekivät järjestelyt, he tapasivat ja pitivät toisistaan. Morsian on 25-vuotias, sulhanen 27-vuotias ja morsiamen tuleva koti sulhasen luona Katmandussa. Tästä kertoessaan hän loi silmänsä maahan niin kainon morsiamen perikuvana, että ihan sydämestä otti.

Illalla mainitsin tästä täällä keskuksessa oleville kolmelle tytölle ja vanhin, Maya, kertoi, että kaikissa kulttuureissa/kasteissa ei ole järjestettyjä avioliittoja. Hänen omassa kulttuurissaan voi mennä naimisiin rakkaudesta, kuten hänen oma isänsä on tehnyt. Aikaisemmasta keskustelusta tosin muistan, että hänen isällään on useampi vaimo, joten ota tästä rakkausavioliittojärjestelystä sitten selvää. Maya tosin sanoi, ettei itse suostuisi moiseen ja ettei se olisi enää niin yleistä. En tiedä, onko moniavioisuus täällä laillista, mutta sosiaalisesti mahdollista se ainakin on. Tämä vain lisää mun hämmennystä siinä, kuka on kenenkin sisko ja kuinka monta jäsentä perheessä onkaan. Ensimmäisiä kertoja, kun olin kaupungilla, kävin yhden Jayandran sukulaistytön luona juomassa teetä ja katselemassa valokuva-albumeja. Suurin osa kuvista oli hänen isästään ja äidistään, mutta suuremmissa sukupönötyskuvissa oli mukana ”my other mother.” Samoin sekaannusta herätti se, että hän puhui veljestään, mutta kun minä kysyin kuinka monta veljeä hänellä on, vastaus oli melkein närkästynyt toteamus siitä, ettei hänellä ole veljeä.  Hetken päästä hän kantoi huoneeseen kajalilla meikatun pikkuvauvan, joka oli hänen veljensä ”from other mother.” Nepalilaisessa perhe-elämässä on monenlaista kommervenkkiä, josta en osittain kielimuurin ja osittain kulttuurierojen takia taida helposti päästä perille.    

(Loppuhuomautus: täällä on satanut kaatamalla nyt 22 tuntia putkeen. Apua.)