Onko kukaan yllättynyt siitä, ettei Jayandra soittanut aamulla? Hah. Hyvää kello kuuden herätyksessä oli kuitenkin se, että satuin olemaan hereillä, kun Manjil kutsui katsomaan lampaan teurastusta enonsa luokse. Loppujen lopuksi myöhästyimme muutaman minuutin, mutta ehkä ihan hyvä näin. Oli se kiehuvan veden kaataminen lampaan päälle ja karvojen irti repiminen käsin ihan tarpeeksi jännää katseltavaa. Savuisesta majasta selvittyämme ja Manjilin serkkujen kanssa sosialisoituamme lähdimme käymään Panautissa.  Panauti on vähän syrjäisempi kaupunki, jossa vanhat temppelit ja muu arkkitehtuuri ovat säilyneet Banepaa paremmin. Dashainin tuoma pysähtyneisyys toi vielä oman lisänsä vanhojen talojen seassa kulkemiseen.  Kipusimme myös temppelikukkulalle ja voi apua mun hengästymistä! Kamalaa huomata, kuinka kuntokuurin tarpeessa sitä on jo parin kuukauden hölläilyn jälkeen.

Paluumatkalla näin bussin ikkunasta vihdoinkin Himalajan huiput! En meinannut ensin edes tajuta, että se, mitä katselin, ei ollutkaan pilviä kukkuloiden edessä, vaan lumipeitteisiä vuoria jossain kaukaisuudessa. Aika huippua.

Palasimme enon luokse, tällä kertaa nauttimaan aamun työn tuloksista. Eno paloitteli keittiön lattialla viimeisiä lampaan paloja kukhuri-veitsellä samalla, kun vaimo jo kokkaili pikku hiljaa iltaa varten. Lounaaksi saimme paistettuja perunoita, lihapalasia ja newarien riisiä. Newarit ovat yksi Nepalin kansallisuuksista/kasteista ja Katmandun laakson suurin ryhmä. Heidän riisinsä on siitä jännää, että se näyttää siltä, kuin joku olisi murustanut rapeasta, ohuesta taikinalevystä palasia ja tarjoilisi niitä sellaisenaan. Ai että se liha oli muuten hyvää: ensimmäinen kerta, kun perinteisesti valmistettu liharuoka ei ollut mautonta ja/tai ylitulisella kastikkeella höystettyä. Nam. Ei sinänsä yllätys, kun mulle oltiin aiemmin jo tarkoin esitelty intialainen garam masala –maustesekoitus eli pussi täynnä neilikoita, inkivääriä, kanelia, lehtiä ja muita, jotka pitää hienontaa ja sen jälkeen niistä tehdään tahnaa. Hieman toista, kuin jokin Uncle Ben’s –valmiskastike.

Tällä kertaa ruokajuomana talon isännän valmistama riisiviina. Voi apua. Yritin siinä kieltäytyä, mutta Manjil näytti siltä, että olisi paras ottaa vähäsen. Välillä on vähän hankalaa olla länsimainen nainen tällaisissa maissa, kun ei aina tiedä tarjotaanko vaikkapa sitä alkoholia ihan vain näön vuoksi, ja kuitenkin kauhistellaan, että nainen juo, vai onko kyseessä ihan vilpitön vieraanvaraisuus. Tällä kertaa kuitenkin keittiössä hyörinyt vanhempi nainenkin otti riisiviinaa juodakseen, joten mulla oli vähän luottavaisempi olo. Tuhtia tavaraa, mutta onneksi siinä pikkukipossa oli juotavaa vain kahden siemauksen verran. Manjil ei ottanut juotavaa ja olin siinä vitsikkään närkästyneenä huomauttamassa,  miten hän mulle tuputtaa eikä itse ota. Ilmeisesti newari-kulttuurissa esimerkiksi kaverien kesken juominen on sallittua, mutta nuoremmat eivät saa juoda vanhempien sukulaistensa seurassa. Eipä olisi tullut mieleenkään. Tästä päästiin muihin newari-kulttuurin piirteisiin, kuten siihen, että perheen ruokavaraston avain on aina vanhimmalla miehellä. Eno kuvasi perhe-elämää muuten sanomalla, että ”miehet työskentelevät ulkona ja ansaitsevat rahaa, naiset työskentelevät sisällä.” Tottahan toki. Pisteet sentään siitä, että sanoi naisten työskentelevän eikä vain olevan kotona..

Edelleen mua yllättää se, kuinka avoimesti täällä ihmiset paitsi että kysyvät tietenkin olenko naimisissa, kysyvät myös voisinko mennä nepalilaisen kanssa naimisiin. Se kun olisi hyvä juttu näille miehille. No kiva. Mulla on jo yksi hollantilainen! Tuolla enon luonakin enon vaimo kyseli kaikkea ja lopuksi ihmetteli, enkö ole nähnyt yhtään nepalilaista, josta tykkäisin. ”I have eyes for no-one else!” ja sitten sitä taas koko keittiö nauroi.