Tänään on vihdoin ja viimein vaalipäivä ja kaupunkikuvassa näkee sen. Kävin aamujoogan jälkeen kävelyllä, jonka aikana näin ehkä kuusi autoa, jotka kaikki olivat joko diplomaattirekkareilla varustettuja, lehdistön autoja tai sairaankuljetusautoja. Kahdestakymmenestä pikkukahvilasta oli auki ehkä kaksi, kaupoista ei yksikään. Ihmiset olivat selvästi perheen kanssa päiväkävelyllä, hengasivat kadunreunassa ja pojat pelasivat jalkapalloa keskellä nelikaistaista tietä. Kerta kaikkisen pysähtynyt tunnelma. Saapa nähdä, miten tässä sitten käy. EU:n mukaan kyseessä eivät ole rehelliset vaalit, mikä yllätys. En oikein tiedä, mitä ajatella vaaleista, joita boikotoi ensin 33 puoluetta, joiden mainoksia armeija poistaa kaduilta, ja joissa ihmisten on lähes pakko äänestää, jos eivät halua vaikeuksia itselleen.

Huomenna pitäisi tulla ensimmäiset raportit vaalien tuloksista ja sitten nähdään, mihin suuntaan tässä edetään: ovatko maoistit tyytyväisiä tulokseen vai tuleeko lisää lakkoja ja muuta hauskaa? Suurlähetystöllä oli keskiviikkona taas info-ilta eikä sielläkään kukaan osannut sanoa, miten tässä saattaisi käydä. En sitten tiedä vaikuttaisivatko mahdolliset levottomuudet mun olemiseen täällä kuitenkaan mitenkään, kun nytkin luen niistä lähinnä lehdistä ihan ihmetellen. Ai kulkevia busseja heitellään polttopulloilla? Ai siinä bussiaseman vieressä oli kotitekoisia pommeja? Ei tunnu todelliselta eikä mitenkään läheiseltä täällä Nepalin Espoossa. Itseni takia toivon tietenkin, että koulut aukeaisivat mahdollisimman pian ja pääsisin hommiin. Johan tässä aika loppuu kohta! Enää 30 kokonaista päivää täällä. Ihan hullua.

On mulla kyllä jo vähän koti-ikäväkin. Tunnustetaan.

Kävin viime viikolla tapaamassa Uttam Baniyaa, jonka kautta olisin menossa tähän seuraavaan kouluun. Treffasimme New Koteshworissa eli mulle ihan uudessa paikassa ja siitä huolimatta olin paikalla tismalleen sovittuun aikaan. On se pelottavaa, kun näin hyvin osaa liikkumista jo arvioida! Uttam on turismibisneksessä mukana ja asunut Saksassa sekä USA:ssa useamman vuoden. Kyllä sen vaan huomaa, kuinka paljon helpompaa juttelu tällaisen ihmisen kanssa on. Kävin hänen kotonaan ja istuimme siinä kattoterassilla lentokoneiden melun alla vaimonsa ja poikansa kanssa. Pari tuntia juteltiin Suomesta, hänen matkoistaan, vaaleista ja sen sellaisesta. Jännä muuten, kuinka lähes kaikki täällä ovat puolipakottamassa mua trekkaamaan. Siis oikeasti toverit, mulla ei ole sopivia kamoja mukana! Saas nähdä, jos jotain kiva tähän loppuaikaan vielä keksisi kuitenkin.

Muuten viime viikko on tosiaan ollut aikamoinen Suomi-viikko. Keskiviikkona oli se suurlähetystöilta, jossa oli tällä kertaa kasa DIAKin opiskelijoita. Lauantaina yksi suomalais-nepalilainen lastenkoti järkkäsi pop up –ravintolan Ravintolapäivän kunniaksi Thamelissa hotellin katolla, jonne oli pakko mennä ihan periaatteesta. Sain laihaa kahvia, mutta maukkaan korvapuustin. Ehdin jutella myös Juuditin kanssa, joka on todellinen Nepal-fani ja opetellut tässä parin kuukauden aikana kieltäkin tosi innokkaasti. Oli siellä hänen uusi paikallinen poikakaverinsakin –sopeutuminen uuteen maahan on tosiaan erilaista, kun on sinkku! Sunnuntaina tapasin yhden tänne juuri harjoitteluun saapuneen Jennin, joka asuu tässä lähistöllä. Käytiin Cafe Somassa kahvilla ja naurettiin kulttuurisokkikokemuksillemme, joita Jennillekin oli ehtinyt viikossa kertyä: mitä ihmettä se päänpyöritys tarkoittaa? miksei saa syödä rauhassa vaan kaikkea kommentoidaan? miksi kokikseen tungetaan jo aamusella riisiviinaa?