Juon tässä iltapäiväteetä ja katselen laskevan auringon vaaleanpunaisessa valossa kylpeviä Himalajan huippuja. Ei paljoa lisättävää.

Olo on tällä hetkellä lähinnä pöllämystynyt parin viime viikon tapahtumista: lähtö keskuksesta, Paulin visiitti ja siihen liittyvä matkustelu sekä tunnemyrskyt ja nyt kotiutuminen seuraavaan majapaikkaan. Tällä hetkellä kroppa lisäksi huutaa armoa joogan aloittamisen  –kuinka rapakunnossa sitä voikaan parin kuukauden tauon jälkeen olla- ja päivän kaupunkikierroksen takia.

Tiivistyksenä niille, joille en ole sattunut tätä mailaamaan: siirryin pois tuon järjestön hommista ja asustelen nyt Katmandun eteläpuolella Patanissa tai Lalitpurissa, kumpaa nimeä siitä nyt haluaakaan käyttää. Aikanaan tämä on ollut oma kaupunkinsa, mutta nyt Katmandu on aika lailla kasvanut tähän ympärille ja tätä kutsutaankin sub-metropolitan cityksi. Selvä. Valitsin tämän alueen loppuajan tukikohdakseni, koska täältä löytyy kaikki: on joogastudiota, palatsiaukiota ja käsitöitä, on ravintolaa ja supermarkettia ja puhtaampaa ilmaa. Tällä alueella asuu suurin osa Katmandussa pidempään asuvista ulkomaalaisista, minkä huomaa jo katukuvassa. Minibussilla pääsee myös Katmandun keskustaan hurauksessa, jos tarve on.

Järjestön kanssa lopetin yhteistyön lähinnä sen mahdottoman koordinaattorin takia. Sen lisäksi, että hän oli täysin sössinyt tuon ekan pätkän, ei loppuaika vaikuttanut sen lupaavammalta. Kaikki yritykset saada mun hommia jotenkin mielekkäämmiksi jäivät sille kuuluisalle ”Katsotaan myöhemmin, otan siihen ja siihen tyyppiin yhteyttä” –tasolle eikä mulla ollut mitään syytä olettaa, että tilanne siitä muuttuisi. Loppuajalle hän ehdotti kahta paikkaa: Intian lähistöllä sijaitsevaa Terain aluetta ja vuoristokylää suht lähellä Banepaa. Teraissa ei olisi ollut muuta vikaa, kuin se, että alueella on suuria poliittisia levottomuuksia, illalla ulkonaliikkumiskielto, vakava puute sähköstä ja vielä malariariski, jota varten olisi pitänyt hankkia lääkkeet jo Suomesta. En siis vakuuttunut tästä. Vuoristokylä vielä olisi voinut mennä, mutta tajusin jossain vaiheessa, että se tulisi olemaan sitä samaa mitä tuolla keskuksessakin: odottamista, odottamista ja odottamista. Sillä lisäyksellä, että Katmanduun olisi vielä pidempi matka. Loppujen lopuksi hän ei ollut saanut edes mun lomallelähtöpäivänä päätettyä jatkosta ja oli itse asiassa vielä mokannut mun lähtöpäivänkin eli varasin ex tempore itselleni hotellihuoneen Katmandusta juuri ennen Paulin saapumista. Summa summarum: päätin ottaa loppuajasta ilon irti, keskittyä joogaamaan, hakemaan töitä Suomesta ja mahdollisuuksien mukaan osallistumaan yhteen koulu-/lukutaitoprojektiin.

Jo nyt olo on niin paljon kevyempi, etten tiedä, miten päin olla. Tätä majataloa pitää sveitsiläis-nepalilainen pariskunta, jotka asuvat pohjakerroksessa lapsineen. Ruth on käynyt vuosia sitten Suomessa ja siitä lähtien on tehnyt itselleen tomaatti-kurkku-juusto-voileipiä aamiaiseksi! Ulkoa kuuluu ääniä, mutta mun ei tarvitse reagoida niihin. Saa syödä juuri niin paljon, kuin haluan. Mikä käsittämätön vapaus. Toki olen ihan pihalla, sillä yli kahteen kuukauteen en ole edes omaa teevettäni keittänyt, mutta eiköhän tuohon kokkaamiseenkin rutiini pian tule. Sängyssä on patja! Elämänlaatuni nousi kertaheitolla. Olen ihan sekaisin, kun kukaan ei kysykään multa joka välissä, minne olen menossa ja kenen kanssa ja milloin palaan.

Nyt vaan jännätään, miten käy vaalien ja yleislakkojen kanssa. Eilen oli maolaisten koalition julistama lakkopäivä eli muut autot kuin turistiautot, lehdistöautot ja vedenjakeluautot eivät saaneet kulkea ja koulut, kaupat ja toimistot olivat kiinni. Armeija valvoi suurten teiden varrella liikennettä ja ilmeisesti jotkin innokkaat puolueaktivistit heittivät lakkoa rikkoneita autoja kivillä ja sytyttivät niitä tuleen. Löytyipä tuolta suurten teiden varsilta itsetehtyjä pommejakin. Leppoisaa kerta kaikkiaan. Lakon piti kestää 10 päivää aina 19.11. vaaleihin asti, mutta tänään liikenne oli suht normaalia. Huomenna ehkä taas toisin. Yritän seurata lehtiä ja suurlähetystön infoa ja huolehtia siitä, että ruokaa on ainakin pariksi päiväksi, jos tilanne oikein pahaksi äityy. Hulluinta on mun mielestä se, että hallitus aikoo ainakin toistaiseksi julistaa 17.11. alkavan nelipäiväisen loman vaalien takia. Ilmeisesti tulli, vedenjakelu, lentokenttä, palokunta ja sairaalat ovat kiinni ”vain” kaksi päivää. Todella toivon, että tämä tarkoittaa ylempien toimihenkilöiden lomaa eikä sitä, että täällä sydärin saavat kuolevat vain siksi, että sattuivat saamaan sen vaalipäivänä. Saa nähdä, mitä näistä vaaleista tulee. Demokratian tilasta kertonee tarpeeksi se, että näimme Paulin kanssa armeijan tyyppien repivän vaalimainoksia kaduilta pois.

Sentään pääsin tänään jatkamaan viisumiani. Hieman huolestuin tämän lakkoilun keskellä, että joudun menemään virastolle vanhentuneen viisumin kanssa ja maksamaan itseni kipeäksi, jotta joku korruptoitunut virkamies ”katsoisi tällaista vakavaa virhettä tämän kerran sormiensa läpi” mutta ei kun ei. Liikenne oli hiljaisempaa kuin yleensä, mutta pääsin kuitenkin minibussiin. Maahanmuuttovirasto oli kätevästi bussiaseman lähellä ja sinne kävellessäni yritin koota kaikki Lähi-idän byrokratian myötä kehittämäni lehmän hermot. Mitään sellaista tarvittu, mikä pettymys! Olin kuullut kauhutarinoita maksuista, joita vaaditaan dollareina, ylimääräisistä käsittelymaksuista ja ties mistä, mutta kaikki sujui mutkattomasti. Tiskit olivat ensinnäkin heti aulassa ja kaikki tieto englanniksi. Jonossa toki seistiin tunnin verran, mutta sehän nyt on pientä. Ensimmäinen viisumivirkailija totesi, että Suomihan on kylmä maa. Seuraava virkailija otti rahat vastaan ja tismalleen oikean summan oikein kuitin kanssa.

Parin tunnin päästä sain palata viisumia hakemaan. Siinä sitten odottelin hetken, kun mun passia ei meinannut löytyä mistään. ”Five minutes only,” sanoi virkailija ja minä vaan hymyilin. Sivuhuoneessa istui tietysti joku pukumies, jolle paperit vietiin allekirjoitettaviksi, ja toimiston takaseinällä työskenteli joku tiukan näköinen mies flatscreen-ruudun takana. Tämä tiukan näköinen mies nousi, tuli ruudun luokse ja sanoi viisumia odottavalle joukkiolle: ”Finland.” Minäminäminä! ”I only have one question.” Sydämeni pysähtyi ehkä pikkuisen. ”In Helsinki, the houses, they are not open. Is this true?” Sopersin helpottuneena jotain kylmästä talvesta ja tiivisteistä ja kävelin ulos Katmandun pölyisille kaduille.